Muutenkin olivat veljekset aivan erilaiset luonnoltaan, niinkuin heidän tiensä ja työnsäkin erkanivat.
Konradilla oli lehmä, jonka hän tavallisesti pani naapurinsa, Riston lehmän rinnalle auran eteen. Muun aikansa hän vietti kadunkivitys-työssä, jossa hän ansaitsi kahdenkertaista killinkiä päivässä. Konrad oli myöskin likinäköinen, jonkatähden hän liikkui hyvin epävarmasti, ja kun hän iski tulta, vei hän taulan aivan nenänsä alle, saadakseen sillä tavoin selville, jos se oli syttynyt. Häntä sanottiin yleisesti kylässä "sokeaksi Pikku-Konradiksi", Pikku-Konradiksi sanottiin häntä sentähden, että hän oli lyhyt-kasvuinen.
Mikko taas oli aivan vastakkaista laatua. Hän oli pitkä ja laiha ja käytökseltään varma; hän oli aina talonpoikaisissa vaatteissa, vaikka hän ei oikeastaan talonpoika ollut, mutta hän näki sen edulliseksi kaupalleen. Hän nimittäin harjoitti hevoskauppaa, ja ihmisillä on aina suurempi luottamus hevosenmyyjään, jos hän on talonpoikaisessa nutussa. Mikko antoi maansa arennille, antautui tykkänään kaupan tekoon ja eli herroiksi. Hän oli mahtava mies paikkakunnalla. Hän tunsi jok'ainoan hevosen kahdeksan penikulman ympäristöllä ja niinkuin valtiomies sanomalehdistä tutkii yleisön mielipiteitä, niin Mikkokin ravintoloissa kuunteli ja tarkasteli ihmisten mieliä ja ajatuksia. —
Hänellä olikin joka kylässä asiamiehenä joku jolppi, jonka kanssa hän usein piti salaisia keskusteluja, ja joka tarpeen vaatiessa lennätti hänelle sanaa tärkeistä asioista eikä vaatinut muuta kuin vähän juomarahaa palkakseen. Sitä paitse oli Mikolla salaisia asiamiehiä, jotka houkuttelivat ihmisiä myymään hevosiaan, ja sillä tavoin hänellä melkein aina oli vaunuliiterissä, joka hänellä tallina oli, joku vanha hevoskoni, jota hän taas koki saada voitolla myydyksi. Hän mustasi karvat silmäin yläpuolella, hän viilasi hampaat, eikä hän siitä välittänyt, jos elukka ei enää sen perästä olisi ruokaansa saanut rikkipurruksi, sillä hän varmaan tiesi ensi markkinoilla viimeistäänkin saavansa konin myydyksi tai edullisesti vaihdetuksi.
Siinä hän käytti hyväkseen kaikenlaisia keinoja; hänellä oli esimerkiksi toveri, joka oli hierovinaan hevosvaihtoa hänen kanssaan; he pitivät suurta suuta, että kaikkein huomio heihin kääntyisi, mutta viimein huusi Mikko, jotta kuului loitolle ympäri: "minä en voi vaihtokauppaan ruveta, kun minulla ei ole tallia eikä ruokaa hevoselle, ja vaikka mun täytyisi se myydä kahdestakymmenestä riksistä, en sitä sittenkään saattaisi pitää." Väliin oli hän vieläkin kavalampi; muutamalla killingillä sai hän jonkun yksinkertaisen raukan ratsastamaan hevosellaan, kulki itse jälessä ja lausui vastaantulijoille: "jos tuo koni olisi oikealla kunnon talonpojalla, tulisi siitä oiva hevonen. Nähkääs, kuinka sillä on hyvä luurakennus ja kuinka pystyssä se päänsä pitää; ei siltä puutu muuta kuin liha, ja jos sen vaan hyvästi syöttää, saa sillä, lempo vieköön, kolme sataa riksiä." Pian sai hän jonkun ansaan tarttumaan, ja vähäisestä palkkiosta otti hän hieroakseen kauppaa omasta hevosestaan. Ei Mikko koskaan pitänyt laillisista kauppakirjoista, joissa kaikki pykälät täsmälleen määrättiin; ennen hän helpoitti pari riksiä ennenkuin pisti nimeään sellaisten velvoituksien alle. Mutta kumminkin hän takertui riitoihin ja oikeuden käymisiin, jotka nielivät häneltä hevoset ja voitot. Mutta hän oli jo niin tottunut tuohon vapaasen, herramaiseen elämään, kuleksimiseen ja joutilaisuuteen, ett'ei hän voinut ammatistaan luopua, vaikka hän laski ja vertaili ja epäili kuinka hänen asiainsa viimein kävisi. Hänen periaatteensa oli: "markkinoilta en lähde, ennenkuin läjähyttää." Sillä hän tarkoitti kaupan syntymistä, joka tavallisesti käden lyönnillä vahvistettiin. Juutalaisia hän usein käytti apuna vehkeissään, sillä heidän kanssaan oli Mikko hyvää toveria.
Kun Mikko ajoi markkinoille taikka palasi sieltä kotiin ja näki Konradin kadunkivitys-työssä, silloin hän loi puolittain säälivän, puolittain pilkkaavan katseen veljeensä, sillä hän ajatteli: "miesparka! siinä sinä koputtelet kiviä aamusta iltaan kahdeksastatoista killingistä, ja minä ansaitsen, jos hyvin käy, yhtä monta riksiä."
Konrad, joka tämän katseen huomasi, vaikka hän likinäköinenkin oli, löi silloin kiveä niin tuimasti, että palaset lentelivät pitkät matkat hänen ympärilleen.
Mutta saamme nähdä kumpiko paremmin menestyi, Mikko vaiko Konrad.
Mikosta pidettiin paljon kylässä, sillä hän osasi huvittaa ihmisiä jutuillaan, joita hänellä riitti kertoa yöt ja päivät, jos sen päälle tuli, ja monenmoista koirankuria ja ilveitä hän tiesi, ja Jumalan ja mailman hän myöskin tunsi. Jumalasta hän toki vähemmin tiesi, vaikka hän usein kirkossa kävi; mutta hän kävi siellä vaan tavan vuoksi, niinkuin moni muukin, eikä ajatellutkaan ohjata elämäänsä niiden neuvojen jälkeen, joita hän siellä kuuli.
Konradillakin oli omat vikansa, ja niiden seassa etupäässä oli se viha, jota hän kantoi veljeensä ja tapa, jolla hän vihaansa esiin toi. Jos häneltä kysyttiin: "kuinka veljellesi, Mikolle käy?" vastasi hän aina: "kyllä hänelle viimein tällä tapaa käy"; sitä lausuessaan pani hän molemmat kätensä leuvan alle aivan kuin löisi hän nuoran kaulaansa, nytkäytti kummallenkin sivulle ja ojensi kielen suustansa. Tietysti hän sillä tarkoitti, että Mikko hirsipuussa lopettaisi.