Ihmiset uudistivat lystikseen usein kysymyksen, ja naurua syntyi, kun saatiin Konradilta tuo tavallinen vastaus. Muutoinkin ihmiset kaikin tavoin kiihoittivat veljesten vihaa, ei juuri pahan pahuudella, mutta hauskuudekseen. Vaan Mikko kohotti aina pilkallisesti olkapäitään, kun joku hänelle puhui veljestä, tuosta "miesparasta."
Veljekset eivät koskaan viihtyneet samassa huoneessa. Jos he sattuivat yhteen ravintolassa tai sisaren luona, poistui heistä aina toinen tai toinen.
Ei kukaan enää koettanutkaan heitä sovintoon saada ja jos milloin kaksi ihmistä riitaantui, oli tullut sananparreksi lausua: "niin ne ovat keskenään kuin Mikko ja Konrad."
Jos he kotona sattuivat vastakkain tulemaan, eivät he olleet toisiaan näkevinäänkään. Mutta jos toinen huomasi toisen sairaana makaavan, meni hän aina sisaren luo, joka kuitenkin asui pitkän matkan päässä ja lausui tälle: "käyhän katsomassa siellä kotona; en tiedä, kuinka hänen oikein lienee laitansa tänään." Ja silloin myöskin sai olla varma siitä, olipa sitten kumpi tahansa veljeksistä, että tämä liikkui hiljaa ja varovasti, välttääkseen sairaan häiritsemistä.
Mutta muualla ja ihmisten nähden he elivät sammumattomassa vihassa, eikä kukaan luullut enää kipenettäkään veljellistä rakkautta heidän sydämessään kytevän.
Tällä tavoin veljekset elivät jo neljättätoista vuotta. Rahat, jotka Mikko oli saanut myydyistä pelloistaan, olivat menetetyt, hän ei itsekään oikein tiennyt millä tavoin. Konrad sitä vastaan oli ostanut lisää peltoa, jonka hän jo oli saanut melkein maksuun. Mikko tätä nykyä auttoi enimmäkseen muita kaupanteossa, mutta hänellä oli vielä pikkuinen pelto ja sen myynnillä toivoi hän saavansa asiat jälleen kuntoon.
Silloin tapahtui kylässä muutos. Vanha kirkkoherra oli kuollut; hän oli hyvänluontoinen mies, mutta hän antoi kaikki asiat olla oloillaan. Uusi kirkkoherra, joka nyt oli tullut kylään, oli nuori, innokas mies; hän tahtoi järestystä kaikessa ja onnistuikin toimissaan, siksi kun hän ryhtyi seikkoihin ravintolan Liisan kanssa, — seikkoihin, jotka pian tulivat tunnetuiksi. Sen perästä hän ei enää tohtinut sekaantua muiden asioihin, sillä hän pelkäsi saavansa vastaukseksi: "lakaise ensin oman kynnyksesi edusta puhtaaksi!" — Mutta tätä nykyä hän toki vielä oli parhaassa vauhdissa.
Oli eräs sunnuntain iltapuoli. Hirsiläjällä istui joukko ihmisiä ja niiden seassa oli Mikkokin, joka pureskeli olenkortta. Silloin kulki Pekka, Sakri Jamsenin viisivuotias poika, siitä ohitse. Eräs joukosta huusi Pekkaa luokseen, pisti käden taskuunsa ja lausui: "tules tänne, Pekka, saat kourallisen pähkinöitä, jos näytät millä tavalla Konrad panee." Poika pudisteli päätään ja tahtoi mennä menojaan, sillä hän ei ollut mikään tuhma poika ja hän pelkäsi Mikkoa. Mutta mies piti hänestä kiinni ja melkein pakoittamalla hän viimeinkin sai pojan näyttämään, millä tavalla Konrad teki, kun häneltä veljeä kysyttiin. Siitä syntyi kova nauru, joka kuulut aina toiselle puolen kylää. Mutta kun poika nyt vaati luvatuita pähkinöitä, ei niitä ollutkaan; poika silloin potkaisi pettäjäänsä ja siitä uutta naurua syntyi.
Sillä välin oli uusi kirkkoherra tullut astuen mäkeä ylös. Hän seisahtui ja näki koko tapauksen. Kun nyt poika oli vähällä selkäänsä saada itsepäisyydestään, tuli kirkkoherra äkkiä esiin ja tempasi sen pois heidän käsistään. Miehet heti nousivat seisomaan ja jokainen paljasti päänsä.
Kirkkoherra viittasi kirkkoväärttiä, joka myöskin oli joukossa, seuraansa ja kävellessään hänen kanssaan kylää pitkin, kuulusteli hän tältä asian alkua. Hän sai silloin kuulla veljesten sammumattomasta vihasta.