Seuraavana lauantaina sai Konrad työssä ollessaan käskyn tulla kirkkoherran luokse huomenis jumalanpalveluksen jälkeen.

Konrad tuijotti hämmästyneenä eteensä, piippu hänen hampaissaan sammui ja pari sekuntia sai kivi olla oloansa hänen leveän jalkansa alla. Hän ei voinut käsittää, mitä kirkkoherralla olisi hänelle sanottavaa ja kernaimmin olisi hän nyt heti sinne mennyt.

Mikko sai samallaisen kutsumuksen juuri kun hän erästä vanhaa koniaan maalaeli. Hän vihelteli jonkunlaista siivotonta laulua, mutta asian kuultuaan hän heti taukosi, sillä hän tiesi, mitä huomenna tulisi. Iloinen hän oli siitä, että vielä oli aikaa valmistautua oikein aika äkeään vastasaarnaan, ja hän mutisi jo alkua siihen itsekseen.

Saarnan esipuheena seuraavana päivänä oli Ps. 133. v.l. "Katsos kuinka hyvä ja suloinen on kuin veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat." Hän puhui, kuinka turha ja mitätön kaikki maallinen ilo on, ell'emme sitä ja'a niiden kanssa, jotka saman äidin kohdussa ovat levänneet, hän selvitti, kuinka onnettomia tässä ja tulevaisessa elämässä ne vanhemmat ovat, joiden lapsia riita, viha ja kateus toisistaan eroittaa; hän muistutti vielä Kainista ja Aapelista ja velimurhasta, joka oli syntiinlankeemuksen ensimmäinen myrkyllinen hedelmä. Tätä kaikkea ja vielä paljon muutakin puhui kirkkoherra kovalla, kaikuvalla äänellä saarnastuolista, ja ihmiset sanoivat: "tuosta seinätkin halkeavat." Mutta helpompaa onkin usein särkeä seiniä, kuin liikuttaa ihmisten kivikovia sydämiä. Bärbele, veljesten sisar, itki katkeria kyyneliä veljiensä yli, ja vaikka kirkkoherra kerta toisensa jälkeen vakuutti, ett'ei hän ketään erityisesti tarkoittanut, vaan kehoitti jokaista panemaan kättään omalle sydämelleen ja kysymään itseltään, jos hän lähimmäistään kohtaan tunsi oikeata kristillistä rakkautta, ajatteli kuitenkin koko seurakunta: "tämä saarna tarkoittaa nimenomaan Mikkoa ja Konradia."

Mikko ja Konrad seisoivat likellä toisiaan. Mikko pureskeli lakkiansa, mutta Konrad kuunteli suu auki saarnaa, ja kun he kerran sattuivat yhtä haavaa vilkaisemaan toisiinsa, pudotti Mikko hämmästyksestä lakkinsa laattiaan ja kumartui alas sitä ottamaan.

Virsi veisattiin ja jumalan-palvelus loppui; mutta ennenkuin viimeistä värssyä alotettiin, riensi Mikko kirkosta ulos ja seisoi jo pappilan portilla. Portti oli vielä lukossa, jonkatähden Mikko meni ryytimaahan kävelemään. Hän seisahtui mettiäispesien luona ja katseli pienten eläinten ahkeraa työtä. "Noilla ei ole lepopäivää", ajatteli hän, "eikä sitä ole minullakaan, kaikkien toimieni ja kauppojeni ohessa, sillä minulla ei myöskään ole oikeata työpäivää." Ja hän ajatteli vielä, kuinka monta sataa veljestä tuonlaisessa pesässä yhdessä asui, ja kuinka yksimielisesti ja ahkerasti ne kaikki työskentelivät. Mutta sitten hän taas muisti Konradin viimeisiä sanoja; hän pui vihasta nyrkkiänsä ja päätti panna kovan kovaa vastaan, jos kirkkoherra häntä pahoin ahdistaisi.

Pappilassa tapasi Mikko kirkkoherran ja Konradin jo kiivaassa keskustelussa. Kirkkoherra nousi seisoalleen, hän ei nähtävästi enää ollut Mikkoa odottanutkaan. Hän tarjosi Mikolle tuolia, mutta tämä vastasi osoittaen veljeensä:

"Kaikella kunnioituksella, herra pastori, teitä kohtaan, mutta minä en istu samassa huoneessa, jossa hän on. Te olette vasta tullut paikkakunnalle, herra pastori, ja sentähden ette myöskään tiedä, mikä valheen henki tuossa miehessä asuu; hän on hurskas olevinaan, mutta se on vaan tekopyhyyttä, viekas kettu hän toden perään on. Joka lapsinulikka jätkyttelee häntä: 'kuinka Mikko veljellesi käy?'" — Mikko näytti samalla edellä mainitun tempun, ja jatkoi sitten hammasta purren: "tiedättekö, herra pastori, hän tuolla juuri on syynä onnettomuuteeni, hän rauhan on kodostani karkoittanut, ja hänen tähtensä juuri olen minä hevois-huijariksi tullut. Sinä olet ennustanut minun lopulta hirteen menevän", lausui hän veljeensä kääntyen, "mutta sinun vuorosi tulee ensin."

Kirkkoherra antoi veljesten purkaa sydäntään mielin määrin, sillä hän tiesi, että kauan kytenyt viha vasta sitten sammuisi, kun se liekissä oli leimunnut. Osaksi hän kumminkin vielä erhettyi.

Vihdoin istuivat veljekset äänettöminä ja melkein hengästyneenä kiivaan ottelun jälkeen. Ei kumpainenkaan heistä jäsentäkään liikuttanut.