Silloin kirkkoherra heille puhui mieltä liikuttavia sanoja; hän tunkeutui sydämen syvimpään kätköön. Mutta turhaan; veljekset istuivat yhä äänettöminä eteensä tuijottaen. Kirkkoherra kuvasi heidän vanhempainsa syvää surua toisessa maailmassa; Konrad huokasi, mutta ei hän vieläkään nostanut silmiään maasta. Nyt kirkkoherra keräsi kaikki voimansa, ja jylhällä äänellä hän, ikäänkuin rankaiseva propheta, osoitti heille Herran vihan julmuuden viimeisenä päivänä, jolloin heidän oli tuomio-istuimen eteen astuminen. Silloin Herra heille huutaisi: "voi! voi! voi! Te olette eläneet vihassa ja eripuraisuudessa keskenänne, te olette hylänneet veljellisen rakkauden, menkää pois minun tyköäni toisiinne kahleilla kiinnitettyinä, ja hiutukaa ijankaikkisesti helvetin tulessa."
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa; Konrad pyyhki kyyneleet poskiltaan nuttunsa hihalla; sitten hän nousi seisoalleen ja lausui: "Mikko!"
Mikko ei moneen vuoteen ollut kuullut nimeänsä tuolla äänellä mainittavan; hän katsoi ehdottomasti ylös, Konrad tuli likemmäksi ja lausui: "Mikko suo anteeksi!" — Veljesten kädet yhdistyivät ja kirkkoherra laski omansa ikäänkuin siunaten niiden päälle.
Silmät levällään katselivat ihmiset Mikkoa ja Konradia, kun nämä käsi kädessä tulivat pappilasta ja kylän poikki astuivat asuntoonsa päin. Perille tultuaan he heti repivät pois kaikki ulkolukot, menivät sitten ryytimaahan ja särkivät väliaidan eikä auttanut vaikka paljon kaalia tärvääntyi, sillä tuo heidän eripuraisuutensa tunnusmerkki oli hävitettävä.
Senjälkeen he menivät sisarensa luo, istuivat siellä rinnakkain ja söivät puolista samassa pöydässä.
Jälkeen puolenpäivän he menivät iltakirkkoon ja lauloivat yhdessä äitinsä virsikirjasta.
Sovussa ja yksimielisyydessä he senjälkeen elivät kaiken ikänsä.
Loppu.