Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaa itsekseen: "Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit, muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, ja niiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki minua seuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni tervehdyksen kevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta ja virvoittakoon mieltänne!"
Äkkiä nousi hän seisaalleen ja kulki kylään.
Nyt tiedämme, että nuori tuttavamme on uusi kansakoulunopettaja. Hän kysyi koulun johtokunnan esimiestä ja häntä neuvottiin Hukkasen taloon.
Hukkanen istui pöydässä lukuisan perhekuntansa kanssa, kun vieras astui sisään. Kun oli ystävällisesti tervehditty, pyydettiin häntä pöytään käymään; opettaja vaan kiitti.
"Mitä nyt?" sanoi Hukkanen, joka kohta taas oli istautunut, kun ei antanut minkään häiritä itseään syömisessä, "tehkeä työ tiloa vieraalle. Tuo sie Heli lautane sukkelaa. Käykää istumaan tähän, opettaja. Meillä ei ole sama muoti kuin Inkeriläisillä, jotka sanovat: oisitta ennen tulleet; kuka meille sattuu tulemaan syöntaikana, se pöytään. Vaikka mihin muualle menisitte, ette enää saa niin mitään, ja tässä on keittoruokaa; täytyyhän teidän hyvänä pitää mitä talossa on. Sattuipa olemaankin oikein Karjalan ruokia: lammaskoalii ja keitinpiiraita."
Heli oli tuonut lautasen ja opettaja istunut pöytään, ett'ei näyttäisi epäkohteliaalta.
"Tuon minun Helini saatte sunnuntaikouluun oppilaaksi," sanoi Hukkanen tyhjennettyään kukkurapäisen lautasen.
"Noo, teillä ei mahda enää olla paljoa oppimista," virkkoi opettaja, edes jotain sanoakseen. Tyttö ujosti vaan katsoi lautaseen alas.
"Mitä! Heli, puhu sinäkin, ethän muulloin ole mykkä ollut, sanoppas, osaatko kaiken?"
"Ka lukiiha mie siks osoasin kutakuinki, vain kirjuttoa miun ei soa putillee, sormet on jäykällaiset ku kaiken viikkautta täytyy roatoa mitä mitäki."