Opettaja kulki tietään eteenpäin, Hukkanen taas jatkoi työtään. Mutta tuskin oli edellinen astunut muutamia askelia, ennenkuin kuuli Hukkasen viheltelevän Sysmän laulua: hän sitä vähän säpsähti, sillä hän ei ollut vielä päässyt herkkätuntoisuudestaan ja oli taipuvainen pitämään tätä pilkkana; mutta pian lausui hän itsekseen: luultavasti hän ei tarkoita sillä mitään pahaa — ja siinä hän oli oikeassa, sillä Hukkanen ei ainoastaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, vaan ei mitään ollenkaan, tuo lystikäs nuotti oli vast'ikään hänelle suuhun sujahtanut.
Laaksossa katseltuaan ensin ympärilleen, ett'ei kukaan huomaisi, kirjoitti opettaja muistikirjaansa:
"Kansallisuuden, kansanhengen pysyväinen ja melkein liikkumaton valta on pyhä luounonvalta; se on maallisen elämän painokeski, se on, niin sanoakseni, hitausvoima ihmiskunnan elämässä.
"Kuinka onnettomiin horjumisiin joutuisi ihmiskunta, jos yht'äkkiä jokainen siveydellinen, uskonnollinen ja taloudellinen liike tulisi yleiseksi, kaikkia käsittäväksi! Se vasta, joka on horjumasta herjennyt, joka on tullut pysyväiseksi, paremmin sanoakseni, tasaisesti liikkuvaksi, se vasta voipi laskeutua tähän; tässä on suuri valtameri, joka itsessään liikkuu…
"Minä tahdon pyhänä pitää näiden ihmisten elämää ja ajatustapaa, mutta tahdon myös koettaa…"
Mitä opettaja aikoi koettaa, ei tullut tässä mainituksi, mutta hän oli onnellisella tavalla löytänyt monen langanpään kylä-elämän vyyhdistä.
Katin kanssa hän ei puhunut moneen päivään; hän kyllä näki häntä muutamia kertoja ollessansa mummon luona, mutta tytöllä näytti olevan kova kiire, hän vaan aina muutamalla sanalla riensi ohitse, vieläpä näkyi karttavankin opettajaa; tämä kärsiväisyydellä odotti rauhallisempaa aikaa.
Kyllä rakkaus tyttöön mahtavasti liikutti hänen sydäntään, mutta myös kansallisuuden koko maailma, joka hänelle aukesi, paisutti hänen rintaansa. Hän usein kuljeskeli niinkuin unissaan, eikä kuitenkaan koskaan ennen ollut seisonut niin lujalla ja vakavalla kannalla kuin juuri nyt.
Monta harmia ja häiriötä sai opettaja kärsiä myös Aleksanterin kautta. Tämä oli utelias tietämään, mitä opettajalla oli hänen mummonsa kanssa "rupattamista;" hän siis useamman kerran yhtyi heihin. Jos kanssapuhe oli kääntynyt syvemmälle, totisemmalle suunnalle, pisti hän väliin naurettavia pilkkapuheitaan.
Kun opettaja kysyi: "Mummo, ettekö koskaan käy kirkossa?" jatkoi Aleksanteri sukkelaan: "Niin, mummo, te kenties vielä muistatte, kuka se rakensi kirkon; opettaja tahtoisi sitä kernaasti tietää, mutta aikoo kuitenkin jättää kirkon paikoilleen."