"Ennen aina kylvettäessä luettiin:
"Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
Käen kautta kaikkivallan
Tälle maalle kasvavalle,
Ahollen ylenevälle," j.n.e.
"Mutta ei pitäisi antaa noiden joutua unhotuksiin."
"Niinkuin sanottu, sopiihan niitä ajatella tahi vaikkapa lukeakin.
Joutuisampi on massinalla kylväminen?
"Taipuuko täkäläinen kansa helposti uusiin keksintöihin?"
"Ei. Kun minä ensi kerran rupesin kyntämään Skottilaisella auralla ja pistin kaksi hevosta eteen, niin juoksi koko kylänväki perässäni; ja kun toin tuon massinan maanviljelyskokouksesta ja aloin sitä ensimmäistä kertaa koettaa, niin pidettiin minua hupsuna."
"Se on sentään surkeata, että yhteinen kansa on niin vastahakoinen parannuksille."
"Ptruu, Hiirakka, ptruu!" huusi Hukkanen hevoselleen, joka levottomasti kaapi maata; sitten pitäen sitä kovemmalla, jatkoi hän: "ei se ole yhtään surkeeta, päin vastoin se on oikein hyvä. Uskokaa pois, opettaja, että jos talonpojat eivät olisi niin vastahakoiset, vaan joka vuosi koettaisivat niitä uusia konstia, joita oppineet herrat keksivät, niin olisi jo monta vuotta oltu nälässä. Ptruu, Hiirakka. Teidän pitää vähän tutustua maanviljelyksen kanssa, minä lainaan teille pari kirjaa."
"Minä tulen teille käymään, hevonen ei näy tahtovan enää seisoa paikoillaan: toivon siunausta työllenne."
"Jumalan haltuun," vastasi Hukkanen hymyillen viimeisiä tervehdyssanoja.