"Sitä minäkin meinaan," sanoi mummo hyvin kiivaasti, "kuka pappi pilautuu puustellinsa hoitamisesta, se muuttuis jo ensi vuonna alkärsäksi, jos leipä, suola lentäis hänelle suoraan suuhun. Mutta elkää te, opettaja enää vastatko tuolle mitään, elkääkä antako hänen saattaa teitä huonolle tuulelle, hänellä on tänään taas jumalaton päivänsä, mutta ei hän ole niin ilkeä, kuin miksi hän teeskentelee."
Aleksanteri näki, ett'ei hänellä ollut mummon luona mitään toimittamista, ja meni nurpeillaan tiehensä; opettaja myöskin pian läksi pois; taaskin oli häneltä yksi hellä, suloinen väli tullut häirityksi. Vasta kotonaan tuli hän taaskin tasapainoon ja karkaisi itseään pääsemättömiä ulkonaisia ryntäyksiä vastaan.
Vasta sunnuntaina onnistui ystävällemme taaskin saada rauhassa puhutella Katia; hän tapasi häntä vanhan opettajan luona puutarhassa istumassa tämän vieressä penkillä, he eivät näkyneet puhuneen mitään toistensa kanssa.
Muutamien tavallisten lauseitten perästä alkoi opettaja: "Se on kuitenkin ylevä, mieltä kohottava asia, että seitsemäs päivä on uskonnon kautta pyhitetty ja kaikesta työstä vapaa; jos ajattelemme, että niin ei olisi, niin ihmiset kuolisivat liiasta työstä. Jos esim. näin keskellä leikkuu-aikaa päivä päivältä lakkaamatta tehtäisiin työtä, kunnes kaikki olisi valmis, ei sitä voisi kukaan kestää."
Kati ja vanha opettaja näkyivät ensin kummastuvan tätä puhetta, sitten sanoi Kati:
"Johan te silloin lienette täällä olleet, kun sunnuntaina oltiin heiniä levittämässä, sentähden että oli niin kauan satanut, että kaikki olisi muuten pilalle mennyt. Minä olin myös nurmella, mutta minusta tuntui, niinkuin jokainen sylillinen heiniä olisi ollut kahta vertaa raskaampi kuin muutoin; minusta oli ihan kuin toinen olisi käs-vartta kiini pitänyt ja toisena päivänä ja koko viik-kauden tuntui niinkuin maailma olis ollut nurin narin, ja niinkuin koko vuos-kauteen ei olis ollut sunnuntakia."
Ilosta hehkuvin silmin katseli opettaja Katia, niin, tyttö oli aivan mummoonsa.
Ei kukaan näkynyt olevan taipuvainen puhetta jatkamaan. Kati kaiveli jalallaan kuoppaa hiekkaan, ja opettaja tässä ensi kerran sai tilaisuutta huomata hänen jalkansa pienuuden.
"Ettekö välistä luekin jotain sunnuntaina?" sanoi hän noin melkein itsekseen; ei kukaan vastannut; hän katsoi tarkkaan Katia, jolloin tämä vastasi:
"Emme, me lystäilemme."