Voutitalokkaan tytär itse toi ruan tupaan.
"Minä kiitän sinua Katriina ja sano vanhemmillesikin kauniit kiitokset minun puolestani! Laske siihen vaan! Kun minun tulee nälkä, sitte syön; nyt en saa syötyä", vakuutti Lents.
"Ei, sinun täytyy edes koittaa syödä, niin on tapa", sanoi Maisu, "täytyy laittaa sen verran edes, että suunsa avaa. Istu alas Katriina, suruhuoneessa täytyy istua, ei siellä seisoa saa. Nuori väki ei enää ollenkaan tiedä, kuinka oltaman pitää. Sinun täytyy myös sanoa jotakin, Katriina. Surevan luona pitää puhuttaman, ei siellä saa olla ääneti. Sano nyt jotakin!"
Tuo varteva ja täysiposkinen tyttö muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sai tuskin suusta maalle sanat: "en minä osaa!" ja purskahti sitte katkeraan itkuun.
Lents katsoi häneen vakavasti; tyttö tämän kaiketi huomasi ja peitti kasvonsa esiliinallaan.
"Ole nyt vaan tyynellä mielin", lohdutti Lents, "ja kiitä Jumalaa joka päivä siitä, että sinulla on vanhemmat elossa. — Kas niin, nyt olen sopasta maistanut".
"Sinun täytyy vielä koittaa, miltä muukin ruoka maistuu", kehoitti
Maisu.
Senkin Lents teki, vaikka se oli vastahakoista; hän nousi ylös ja saman teki tyttökin sanoen: "älä pane pahaksesi, Lents, minä tahtoisin sinua lohduttaa, mutta minä … minä…"
"Kyllä mä tiedän, minä kiitän sinua. En minäkään nyt taida paljon puhua".
"Jumalan haltuun! Isäni käski sanoa, että tulisit meille; hän ei pääse tänne sinun tykösi, hänen jalkansa on kipeä".