Vanha palveluspiika istui kyökissä valkeettoman piisin vieressä ja piteli esiliinaansa silmillään, ja kun nuori mies meni ohitse, sanoi piika niiskuttaen: "sinäkös se olet, Lents? Jumalan terve!"
Huoneessa tuntui niin tyhjältä, ja kuitenkin kaikki oli kuin ennen: tuossa oli työpöytä viidellä uurteisella yhtä monta työntekiää varten, aivan vanhalla paikallaan noiden yhtä mittaa juoksevien akkunain alla, työkalut riippuivat hihnoissa ja koukuissa pitkin seinää, kellot napsuttivat, käet kukkuivat, kyyhkyset kuhersivat, ja kuitenkin on kaikki niin tyhjää, niin kolkkoa ja kalman muotoista; nojatuoli seisoi tuossa ikäänkuin käsipuitaan levitellen ja odotellen… Lents nojausi tuoliin ja itki katkerasti. Nyt hän oikaisi itsensä ja pyrki kamariin. "Ei, se ei ole totta, ettet sinä siellä enää ole", sanoi hän melkein lujaa — hän peljästyi omaa ääntänsä ja istahti hervotonna tuoliin, jossa äiti niin monesti oli istunut.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja meni tyhjään kamariin.
"Minun mielestäni on, kuin olisi minulla jotakin sinulle lähetettävää, kuin olisit sinä jotakin unohtanut!" sanoi hän taas ja meni hienosti väristen avaamaan äitinsä kaappia, jonka sisustaan hän ei vielä koskaan ollut katsellut; tämä teko oli hänestä kuin rikos, ja kuitenkin sen teki. Kukatiesi hän on sinulle jättänyt jonkun merkin, jonkun sanan jälkeensä. Hän näki kaapissa edesmenneille sisaruksillensa annetut kumminlahjat, jokainen nimellä merkitty, kuin myöskin omat saamansa kumminlahjat; sen ohessa muutamia muistorahoja, äitinsä rippiskoulu-todistuksen, hänen morsiuskruununsa, kuivettunut, mutta sievästi käärittynä, hänen kranaatti-koristuksensa ja vielä erityisessä pienessä rasiassa, käärittynä viiteen paperiin, yhden hienon vanhemman kasvin ja sen vieressä paperin, johon äiti oli omalla kädellään kirjoittanut jotain. Poika luki ensin hiljaa, mutta sitte puoleksi lujaa, ikäänkuin hän olisi suonut kuulevansakin äitinsä sanat: "Tämä on vilun-ihana kukkanen —"
"Siellä on ruokaa!" kuului äkkiä ääni huutavan kamarin avonaisesta ovesta.
Lents vavahti, ikäänkuin olisi hän kuullut aaveita, vaikkei se ollut kukaan kuin Maisu, joka oli huutanut.
"Minä tulen kohta paikalla", vastasi Lents, pani tuota pikaa kamarin oven kiini ja salpaan, kääri taas kaikki huolellisesti entiselleen ja meni sitte tupaan. Hän ei enempää huomannut, kuinka Maisu pudisti päätään tuosta salavehkeilemisestä.
KOLMAS LUKU.
Työntekiä hyväntekiänä.
Likeisin naapuri, joka oli voutintalokas — hän asui kuitenkin kappaleen matkaa Morgenhaldesta — oli lähettänyt keittoruokaa: sillä tässä maassa on se tapa, että lähin naapuri lähettää maahanpaniaisien jälkeen keittoa kuolinhuoneesen, kun edeltä arvaa, ettei surunalaiset itse vaiheta mieltään ruan laitoksiin. Eikä liioin saa koko maahanpaniaisaikana eikä kolme tuntia sen perästä tehdä valkeata takkaan.