Nuori mies katseli surumielisenä vanhusta. Kun se jonkun hyvän sanan sanoi, tuntui kuitenkin aina siltä, kuin olisi antanut pienen kolauksen niskaan.
"Niin setä," jatkoi nuori mies, "kuinka useasti hän vielä viimeisinä päivinään sanoi minulle, ja ne sanat kävivät kipeästi sydämelleni: Lents, sanoi hän, minä kuolen sinusta pois kuusi vuotta myöhään. Kahdenkymmenen viiden vanhana sinun olisi pitänyt naida, mutta nyt se käy sinusta kankeammaksi, ja sinä olet nyt niin tottunut minuun eikä se voi sinänsä pysyä… Näistä ajatuksista minä en ole voinut häntä luovuttaa ja se on se ainoa, joka teki hänelle kuoleman katkeraksi".
"Hänellä on ollut oikein", sanoi sokerin maiskuttaja, "hän oli hyväluontoinen, tahtoi kentiesi pitää oman päänsäkin, mutta siihen ei tule kenenkään mitään. Kuitenkin hän on hyväluontoisuudellaan pilannut sinun. Sinä olet semmoinen ämmälauri. Minä en oikeastaan ole aikonut sitä sinulle tällä haavaa sanoakaan ja odottaa saat siksi kun sinua siitä toisen kerran torun. Vaan seuraa minua, äläkä ole noin lapsekas. Olethan sinä nyt, juuri kuin et enää tietäisi, mistä sisään. Se on mailman menoa se, että äitisi on täytynyt kuolla pois, etkähän sinä saata itseäsi nuhdella siitä, ettes olisi ollut hyvä lapsi häntä kohtaan".
"En, Jumalan kiitos, en!"
"No, käytä itseäsi kuin miehen tulee, ja jätä valitukset ja voivotukset. Olethan sinä jo kirkkomaalla itkenyt, enkä minä ikipäivinäni ole nähnyt semmoista itkutusta".
"Totta kyllä, setä, enkä minä taida sanoa, kuinka minun oli ollani. Minä itkin äitini tähden, mutta minä itkin myös itse tähteni. Kun lauluyhteytemme siellä veisasi omia virsiämme, joita itsekin olen ollut laulamassa, ja kun minä siinä seisoin, ääneti kuin kuollut, niin minusta oli kuin olisin ollutkin kuollut ja kuin kumppanini olisivat laulaneet haudallani enkä itse saanut lauletuksi —"
"Sinä olet", sanoi vanhus niinkuin tahtoen lisätä sanan pari, mutta hän nieli ne alas ja astui eteenpäin; mutta pieni koira, joka juoksi edessä, katseli vanhuksen kasvoihin ja pudisti päätänsä; semmoisia juonteita koira ei ollut ennen hoksannut herransa kasvoissa.
Vähän ajan takaa vanhus pysähtyi itsepasillaan ja sanoi; "Minä puolestani käännyn takasin sitte. Mutta vielä yksi asia. Älä nyt vaan huoli kotiisi ottaa ketään äitisi sukulaisista, jonka sinun sitte täytyisi jonkun ajan kuluttua antaa mennä matkoihinsa. Ne unohtavat kaiken jonka olet heille tehnyt, ja ovat pahoillaan siitä, ettei sitä hyvää ijänkaiken kestä. Älä myöskään lahjo mitään pois, tulkoon kuka hyvänsä. Jos taas tahdot jotakin lahjoittaa, tee se vasta parin viikon perästä. Ota avaimet sisään, kun tulet kotiin. Hyvästi nyt, jää Jumalan haltuun ja ole mies".
"Jumalan haltuun, setä!" sanoi nuori mies ja käveli eteenpäin, omaan kotiinsa. Hän piti silmänsä kiinitettynä maahan, mutta joka askeleella hän kuitenkin tiesi, missä oli; hän tunsi jokikisen kiven tiellä. Kun hän seisoi huoneensa edessä tuntui hänestä, kuin hän ei pääsisi kynnyksen yli.
Mitä hyvää siitä kaikesta ulos- ja sisäänkäymisestä onkaan, ja mitä perästäkin perii?! Kärsiä täytyi vaan. —