"Setä", sanoi hän pysähtyen, ja hänen äänensä kaikui langenneelta.
Sokerin maiskuttaja kääntyi päin.
"Setä, kyllä jo piisaa. Minä kiitän teitä monikertaisesti, matka on pitää ja minun tekisi mieleni mennä yksinäni kotiin."
"Miksi niin?"
"En tiedä sanoa, mutta minusta on niin —"
"Älä huoli mennä kotiin ollenkaan, käy kernaammin minun kanssani".
"Setä, se kyllä on vähän pahasti, etten taida teitä seurata, mutta nyt, nyt ei minussa ole ravintolaan menkää; ei minun ole nälkä eikä jano. Minä en saa päähänikään, mitä minä vastakaan söisin, taikka joisin. Minun on paha ollani, jos te minun tähteni kävelette tän pitkän matkan".
"Ei, ei, kyllä minä käyn kanssasi, en minä ole niin kovasydämminen, kuin äitisi on uskotellut".
"Minun äitini ei ole minulle mitään teistä uskotellut, hän ei ole elämänsä päivinä puhunut ihmisistä muuta kuin hyvää, ja varsinkin sukulaisista hän ei ole tahtonut kuulla sitä eikä tätä. Hänen sananlaskunsa oli: jos tokaisen nenäni, sokaisen koko kasvoni".
"Niin kyllä, hänellä oli monta sananlaskua; koko paikkakunnalla kuulee aina sanottavan: niin sanoi Lentsin-Mari. Ei kuolleita pidä sanottavan muuta kuin hyvää, mutta hänestä ei kukaan perästäpäin saa sanoa mitään pahaakaan".