Näin kelloseppä Faller kertoi, ja hänen raikas äänensä usein liikuttavasti vapisi. Vaan ei muutkaan olleet nuorta Lentsiä kiittämättä. Pröbler vakuutti Lentsin olevan ainoan koko paikkakunnassa, joka ymmärsi vähän enemmän, kuin vanhastaan oli totuttu ymmärtämään. "Ja jos ihmiset eivät olisi niin kovapäisiä ja kadehtivaisia, he olisivat jo aikaa hyväksyneet mallikellonkin, jonka hän ja minä yhdessä olemme valmistaneet, taikka niin se on, että hänellä on siinä työssä paras osansa, sen minun täytyy rehellisesti sanoa".
Ihmiset eivät huolineet Pröblerin sanoista suurta pitää, sentähden hän niin solkkamaisesti puhuikin ja höpisi vaan itsekseen, niin että tuskin muita sanoja selvästi kuuluikaan kuin ainoastaan "mallikello".
Sitä tyystemmin kuulleltiin varvarin-Taavetin sanoja, kun hän nyt rupesi puhumaan: "Lents ei unohda yhtäkään ihmistä, jolle hän vaan taitaa jotakin hyvää tehdä. Hän korjaa joka vuosi sokean harpunsoittajan urkuja Fuchsbergissä eikä koskaan ota mitään maksoa; sitä työtä hän tekee joutilaina sunnuntaisina. Se on varmaankin Jumalanpalvelusta sekin, josta taivaan Isä iloitsee. Myös minuakin hän on auttanut. Kerrankin hän tulee luokseni ja näkee, kuinka minä tunaan, polkiessani pyörää. Hän kohta menee myllärille, puhuu hänen kanssaan kaikki puhtaaksi, ja sitte tulee hän minun kanssani muuttamaan verstaani vinttiin ja panee pyöräni yhdistyäkseen vesirattaan kanssa, ja nyt minä pääsen puolella vaivaa ja saan kolme vertaa enemmän valmiiksi".
Joka mies nyt tunkesi esiin, niinkuin uhriarkulle, matkiaksensa jotain kiitosta nuorelle Lentsille.
Vihtimies oli ääneti ja nyökki vaan päätään, suostuen puheisin. Hän on koko joukosta sukkelin, hän tietää, että kaikki on totta, mitä sanottu on, mutta ei vielä ole sanottu tarpeeksi, hän tietää hiukan enemmänkin. "Ei ole ketään, jolle mieluisammin työtä tekisi, kuin Lentsille tekee; tosi kyllä on, että visusti pitää tehtämän kaikki, niinkuin oikein onkin, mutta sitte saakin sekä palkkansa puhtaassa rahassa ilman tinkimistä, kuin myös hyviä kiitossanoja kaupan päälle, ja niistä käy mieli hyväksi".
Faller erosi nyt joukosta ja kulki vuorta ylöspäin omaan kotiinsa; myös kaikki muutkin hajosivat, yksi sinne, toinen tänne, sitte kun jokainen oli ottanut nuuskapriisin Pröblerin tuohitoosasta. Varvarin-Taavetti jäi ihan yksistään tuumastukkineen astuskelemaan laksoa ylöspäin, sillä hän asui toisenpuolisessa laksossa ja oli ainoa siitä paikkakunnasta tänne tullut.
TOINEN LUKU.
Sureva ja hänen seurakumppaninsa.
Kylästä vie kaita polku erääsen yksinäiseen huoneukseen, joka on katettu paitsi pieni mitta tiilillä siltä kohtaa, jossa korsteini on. Luomuksen näkee vasta sitte, kun on kävellyt runsaasti neljäsosa tuntia ylöspäin. Tie kulkee kirkon ohitse, toisella puolen, ensin pensasaitauksen välillä ja sitte aukeana pitkin nurmikkoa, jossa kuuluu humina kuusikosta, joka peittää koko jyrkän vuoren. Tämän vuoren takana — sen nimi on Spannrente — taas ylenee toisia vuoria; mutta tämä vuoren-nokka on niin jyrkkä, ettei saa lyhteitä ylänkö-pelloilta kuljetetuksi alas laksoon muulla tavalla kuin rekiluisua.
Polkua pensasaitauksen välillä käveli paraikaa kaksi miestä perätysten: se, joka kulki edellä, oli pieniläntä vanhahko erinomaisen hyvissä vaatteissa. Hänellä oli sakarakeppi kädessä ja varovaisuuttaan hän vielä oli kietonut kepin tupsut ranteensa ympäri. Vanhuksen astunta oli vielä vakava; hänen kasvonsa, jotka olivat ryppyjä täynnä, liikkuivat ylös ja alas, sillä hän maiskutteli sokerinpalasta ja otti aina vähän ajan takaa uuden palasen taskustansa. Vanhuksen punertavan vaaleat silmänripseet olivat harjatut melkein vaakasuoraan ja hänen sukkelat heleänsiniset silmänsä kurkistelivat niitten alta. Nuori mies, joka käveli perässä, oli suuri ja hoikka, hänen yllänsä oli sininen pitkäliepeinen takki ja hän kantoi suruharsoa hatussaan ja käsivarressaan. Hän katseli maahan päin ja pudisteli aikavälittäin päätänsä. Nyt nosti hän päätään ylös, että vaaleanvereät kasvonsa näkyivät; hänellä oli siniset silmät ja hänen silmälautansa olivat punehtuneet.