Suuresta saattojoukosta, joka samaa suuntaa kulkee ylöspäin laksoa, eroo joku vaimo väliin siellä, väliin täällä: virsikirjallaan vaimo viittaa päin omia huoneitaan lapsillensa, jotka kurkistelevat ritirinnakkaisissa akkunoissa taikka hurjan huimasti juoksevat niittypolkua alas ottamaan palaavia vastaan. Ja sitte kotiin tultua, kun pyhävaatteet riisutaan, kuuluu syvä huokaus muistellessa toisen murhetta ja ajatellessa, kuinka se sentään on hauskaa, että vielä yhdessä eletään ja voidaan vieläkin elää toinen toisensa hauskuudeksi. Mutta työnteko tänään ei tahdo oikein käydä päinsä. Ajatukset ovat olleet maallisista askareista vapaat eikä ne taas tahdo niin äkkiä niissä liikkua.
Kylän tunnettu vihtiseppä Knuslingenistä (hän teki lyijystä ja messingistä mitä visuimpia vihtipainoja), joka kulki saattoväen kanssa ensimmäiseen tienhaaraan, sanoi aatosalta: "Se on sentään tyhmyyttä, koko se kuolema! Tuo Lentsin leski esim. on kyllä ollut viisas ja kokenut ihminen, mutta nyt hän on maahan mullattu eikä hänestä enää ole mailmalle mitään".
"Poika on kumminkin perinyt hänen hyvän luontonsa", vastasi nuori vaimo joukosta.
"Mitä taas viisauteen ja kokemukseen tulee sitä täytyy jokaisen itse hankkia itselleen", lisäsi pieni vanhahko mies, joka yhtäpäätä katseli ja kurkisteli niinkuin olisi jotakin vailla; häntä sanottiin Pröbleriksi, vaikkei se ollut hänen oikea nimensä, sillä vanhus oli hairahtunut siinä, ettei hän pysynyt paljaana kelloseppänä, joka hän oikeastaan oli, vaan hänen mielensä teki alinomaa keksiä jotakin uutta, ja sentähden hän kaikkea popeeraasi eli koetteli, jonka vuoksi häntä kutsuttiinkin Pröbleriksi (Propeeraajaksi.)
"Entiset ajat olivat paremmat ja hauskemmat", sanoi eräs vanha varvari vuorentakaisesta laksosta, jota sanottiin 'varvarin-Taavetiksi', "ennen aikaan pidettiin muhkeita maahanpaniaisia, joissa kumminkin kostui pitkästä matkasta ja hiukauksista — murhe on, nähkää, sitä laatua, että se panee isoomaan ja janoomaan — ja ennen aikaan opettajakin piti semmoisen hautapuheen, että kyllä. Ja jos monesti kyllä on tullut vähän liiaksikin maistetuksi, ei mitään hätää sen vuoksi. Mutta nyt on semmoinen komento kokonansa kielletty, ja minun on niin nälkä ja olen niin hervoton, että kohta pikaa en pääse tästä patosesta paikasta".
"Niin on minunkin laita, ja minunkin", kuului monelta tahoin, ja varvarin-Taavetti jatkoi: "Ja mitä työtä sitte enää tekee, kun kotiin tulee? Koko päivä on mennyt hukkaan. Sen suokin mielellään sille ihmiselle, joka on ollut rakas. Mutta ennen aikaan oli toisin ja paremmin; silloin palattiin vasta yöllä kotiin, eikä sitte enää tarvinnut ajatella päänsä ympäri, mitä —"
"Enempää kuin ajatuksiakaan oli päässä", katkaisi nuori kelloseppä Faller korkealla äänellä; hän oli toinen baassi lauluyhteydessä ja kantoi nuottikirjaansa kainalon alla, — muutoin miehen astunta ja ryhti todisti, että hän oli ollut sotamies. — "Maahanpaniaispitoja", jatkoi hän, "noitahan vanha mestaritar itsekään ei olisi sallinut. Kaikella on aikansa, ilolla on aikansa, kuin surullakin, — aikansa kutakin, se oli hänen sananpartensa. Minä olen ollut työssä vanhalla Lents-vainaalla viisi vuotta ja kolme neljännestä päälle. Minä ja nuori Lents menimme oppiin yhtaikaa ja yhdessä me tulimme kisälliksi".
"Olisithan sitte saattanut olla opettajan verosta ja pitää hautapuheenkin", sanoi varvarin-Taavetti närkästyksissään, ja sen lisäksi hän höpisi jotain laulukuntalaisista, jotka ovat niin kovin viisaita olevinansa ja luulevat, että vasta sitte mailmasta tietää, kun nuottia vedellä osaa.
"Olisinhan kyllä vaikka niinkin", sanoi nuori mies, joka ei kuullut viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä kuulevinaan. "Olisin kyllä saattanut pitää hautapuheen, ja ansaitseehan niin perin-pohjin hyvä ihminen kuin tänäpänäkin haudattiin sen, ettei niin oitis kohta puhuta muista asioista ja kaikenlaisesta mieliteosta. Se vanha mestari, se vasta oli mies; jos kaikki ihmiset olisivat kuin hän oli, ei yhtään tarvittaisi tuomaria, ei sotamiehiä, ei vankihuoneita eikä kasarmia koko mailmassa. Meidän vanha mestarimme oli ankara; ei yksikään oppipoika arvannut siirtyä viilaustyöstä varvaustyöhön ennen kun hän käsimäärältä osasi viilata kahdeksaskanttisen niin, että se näytti kuin varvatulta, ja meidän on täytynyt oppia tekemään pikkukelloja, se joka osaa pientä työtä tehdä, osaa suurtakin. Ei hänen vertaastansa ole lähtenyt ainoatakaan ratasvärkkiä eikä lyöpäkelloa, joka olisi ollut pienintäkään vailla. Minun itseni tähden ja meidän paikkakuntamme tähden", sanoi hän, "täytyy meidän säilyttää hyvää mainettamme". — Niin, mutta jos ma kerron teille yhden ainoan tapauksen, siitä saatte kuulla, mimmoisiksi hän nuoret väkensä sai. Kun nuori Lents ja minä pääsimme kisälliksi, me rupesimme tupakkia polttamaan. Silloin vanhus sanoi: "Hyvä; jos mielenne tekee polttaa, minä en taida sitä kieltää, enkä soisi teidän sitä tekevän salaa; minulla on valitettavasti itsellänikin se paha tapa, että minun täytyy polttaa; mutta sen minä teille sanon, jos te poltatte, minä lakkaan, vaikka se minusta on vaikeata. Se ei käy päinsä, että me kaikki poltamme". Tietysti emme siihen itsiämme totuttaneet; ennen olisimme panneet tupakkihampaamme naulaan, kuin pahoittaneet mestarin mieltä.
"Entäs mestarin rouva sitte? Hän seisoo tässä tuokiossa Jumalan edessä, ja Jumala itse sanoo hänelle: sinä olet ollut vilpitön vaimo, mimmosiaka mailmassa on harvat. Tosin sinullakin on ollut vikasi: sinä olet pitänyt poikalastasi vähän liiaksi hyvänä etkä ole laskenut häntä menemään vieraille vaikka se olisi ollut hänen omaksi hyväksensä, ja hän siitä olisi tullut vähän miehekkäämmäksi, mutta sinun monet tuhannet hyvät työsi, joita ei ole kukaan muu nähnyt, kuin minä, ja se, ettes koskaan ole kärsinyt kenestäkään pahaa puhuttavan, — se ettäs olet kaikki parhaaksi kääntänyt ja yksin Petrovitschinkin parhaaksi puhunut — tämä kaikki ei ole unohdukseen jäänyt. Tule tänne, sinä olet palkkasi saava. Ja arvatkaas mitä äiti sanoo kun Jumala tahtoo palkita hyvän hyvällä? Hän sanoo: suo kaikkea hyvää pojalleni, ja jos sitä vielä jää jäljellekin, katso, siellä maan päällä on se ja se, joka kurjuutta kärsii, auta heitä; ei minusta enää ole holhojaa. — Ettekä te uskoisi, kuinka hiukan hän itse on ruokaa nauttinut, siitä on miehensä useasti tehnyt pilkkaa; mutta se on niin totta kuin minä tässä seison, että hän on tullut ravituksi siitä, ett' on katsellut, kuinka ruoka muille maistaa. Ja yhtä hyvä sydän on pojalla, kuin äidilläkin on ollut. Hän on sulaa sydäntä! Hänen edestänsä minä menisin vaikka kuolemaan".