"Hän saa valita, kenenkä vaan tahtoo; kolkuttakoon joka huonetta, kohta ovet avataan selkki selälleen, niin kelpo miehelle, kuin hän on".
"Eikä hän olekkaan mikään köyhä poika".
"Ei suinkaan, ja vielä hän sitte perii setänsäkin, tuon Petrovitschin".
"Eikös lauluyhteys veisannut kauniisti? Se meni läpi luiden ja ytimen".
"Se maar vasta mahtoi käydä Lentsinkin sydämmelle. Hän on muutoin aina ennen ollutkin laulamassa, hän on parahimpia joukossa".
"Niin onkin, ja sitte hän saarnan aikana ei itkenyt, mutta kun laulukumppanit veisasivat, hän itki ja nyyhki niin, että olisi luullut hänen rintansa pakahtuvan".
"Ensi kerran Petrovitsch'kin oli maahanpaniaisissa: muutoin hän aina muulloisti on mennyt koko kylästä. Siitä olisikin ollut hänelle suuri häpiä, jos hän ei olisi ainoalle veljensä vaimolle osoittanut viimeistä kunniaa".
Näin ihmiset puhuivat keskenänsä kävellessään pitkin laksoa ja vuoriteitä ylös. He olivat kaikki mustissa vaatteissa, kun tulivat ruumista saattamasta. Tuonne laksoon, jossa on ainoastaan muutamia huoneita — ja niistä on suuri ja laaja Leijonan-ravintola keskimmäinen — kirkon viereen oli uurmaakari Lentsin leski Morgenhaldesta haudattu, ja joka taholta hänestä ei muuta kuulunut kuin hyvää; oli niin, kuin jokainen olisi ollut jotakin vailla, kun tuo kunnon vaimo oli temmattu pois: saattoväki suri syvästi ja kaikkein kasvot olivat kalman muotoisia; sillä ihan niinkuin uusi murhe johdattaa vanhan mieleen, niin saattoväkikin, sitte kun äsköin luotu hauta oli mullattu, meni hakemaan omaisiensa haudat, ja siinä itse kukin itsekseen oli murehtinut edesmennyttä ja hiljakseen rukoillut.
Me ollaan kelloseppäin kotimaassa, tuolla metsäisessä vuoristossa, jossa yhdeltä puolen vesistöt juoksevat Rheinin virtaa päin, ja toiselta puolen Tonavaan, joka saa alkunsa ei kaukana täältä. Täkäläisten ihmisten luonnossa on jotain rauhallista, tyyneen miettiväistä; vaimoja on paljon enemmän kuin miehiä, sillä heitä on suuri osa kaikilla ilman-kulmilla kellojen kaupalla. Kotona olevien miesten kasvot ovat enimmästään kalpeat, ja siitä huomaa heidän askaroitsevan sisätyössä; sitä vastoin vaimoväellä, joka hoitaa ulkotöitä pelloilla, on poski-punaa, ja heidän kasvoillensa antaa nuo leveät mustat, leuvan alle sidotut nauhat, vielä jotain kauniin uljastakin.
Maanviljelys on kuitenkin pienenmoista; se ei ole, paitsi muutamilla isommilla talonpoikais-tiloilla, suurin muuta kuin lapion pitelemistä ja niittytyötä. Monella paikkaa juoksee vielä kapea metsänkaistale aina lakson päähän, puroon saakka, ja siellä täällä niittyjen syrjillä seisoo vielä korkea, latvaan asti karsittu kuusi jäljellä ikäänkuin merkiksi, että niitty- ja peltoala on metsästä väännetty. Saarnet ovat kuin hoikkamaisia kekopäisiä pajuja; niitä, näet, karsitaan joka vuosi kutun ruaksi. Kylä, eli oikeammin yhteiskunta, ulottuu paljon yli puolen saksalaista penikulmaa: huoneet ovat hajallansa laksossa ja vuoristossa, rakennetut kokonaisista, toinen toiseensa poikittain liitetyistä hirsistä; etupuolella on akkunoita yhtä mittaa, ilman väliseinustaa, sillä paljon valoa tarvitaan; sisään-ajo aittaan, missä semmoinen on olemassa, tapahtuu vuorelta huoneen takana suorastaan katos-alle, ja vahva olkikatto ulottuu etupuolelta pitkälle kuin myrskyn suojaksi. Huoneitten väri sopii hyvin yhteen vuoren ja metsän kanssa, joitten turviin ne ovat rakennetut, ja niittyjen läpi menee kapeita näkyviä polkuja ihmisasuntoihin.