"Saa nyt nähdä, kun taidan, niin tulen".
Tyttö lähti pois, ja Lents rupesi kävelemään huoneessa edes takasin ja ojensi käsiään, niinkuin olisi jotakin tartuttavaa, vaikka eivät tarttuneetkaan mihinkään. Sitte istui hänen silmänsä, kuin naulittuna, varsinkin erääseen viilaan, joka riippui erikseen. Hän tuli tuskahikeen, kun hän kurotti kättänsä sitä päin; jotakin häneen nyt kosi.
Tämä viila oli hänen paras perinsä. Sen vahterisessa varressa oli kovertunut sia, jonka isän peukalo oli syönyt; kokonaista neljäkymmentä ja seitsemän vuotta isä oli sitä työssään pidellyt, ja siitä oli ollut hänelle iloa ja useasti oli hän sanonut: "eipä sitä kukaan uskoisi, että puiseen varteen jäisi pitkästä pitelemisestä peukalon sia". Kun joku vieras tuli tervehtimään, äiti näytteli tätä ihme-kapinetta.
Tohtori tuolla alahalla laksossa, jolla oli koko joukko kotimaisia seinäkelloja ja vanhanaikaisia kaluja, tahtoi usein tätä villaakin omaksensa ripustettavaksi muitten kalujen joukkoon hänen säily-kamarissaan, mutta isä ei luopunut siitä, ja äiti kuin poikakin pitivät tämän hänen kuolemansa jälkeen saadun perin korkiassa arvossa, Silloin kun isä haudattiin ja poika äitineen istui hiljaisuudessa kotona, sanoi äiti: "Lents kyllä nyt jo on tarpeeksi valitettu; meidän täytyy tyyneellä mielin kantaa kärsimyksemme. Ota isäsi viila ja rupee työhön. Rukoilkaa ja tehkää työtä niin pitkä kuin päivä on, kuuluu käsky. Ole iloinen, että taidat itseäsi kunniallisesti elättää työlläsi ja ettei sinun tarvitse ajatella, mitä nyt pitäisi tekemäsi. Monta tuhannen kertaa on isäsi sanonut: kun aamulla nousee ja työtä on tekeillä odottamassa, sepä virkistyttää ja reipastuttaa, ja kun minä viilaan, niin minä samassa viilaan kaikki tyhjänperäiset sirut päästäni, ja kun minä paukutan vasarallani, niin annan kaikille raskaille ajatuksille kolauksen, ja — ne kohta ovat tipotiessään".
"Sillä lailla äiti silloin sanoi, ja hänen sanansa nyt soivat korvissain, hän sanoo samaa taaskin. Jos ma vaan aina ja joka asiassa muistaisin yhtä hyvin hänen sanansa!"…
Lents rupesi kiivaasti työhön.
Maisu seisoi ulkona voutitalokkaan Katriinan kanssa ja vakuutti uhoa täynnä: "Se vasta on minulle oikein mieleen, että sinä ensimmäiseksi toit keittoa; se tietää hyvää. Se, jolta tämmöisessä tapauksessa saa ensimmäisen suupalan nauttiaksensa, se myös — mutta minä en sano sen enempää, eikä siihen käräjäin-käyntiä tarvita. Tule sinä vaan taas ehtoolla meille, ja sinun täytyy olla se, joka hänelle tänäpänä sanot hyvää yötä, ja sinun pitää sanomasi kolme kertaa hyvää yötä, sitte siitä seuraa vieläkin enemmän. — Mutta mitäs tää on? Hiljaa! Niin, eipä mailman päivinä, mitä minä nyt kuulen! Niin se on, hän tekee työtä, nyt jo, tänäpäivä jo! Se maar on se mies, ei kukaan häntä ymmärrä, ja kuitenkin minä olen hänen nähnyt lapsuudestaan saakka; hänellä kyllä on aina päänsä, jota ei kääntymään saa, mutta hyvä sydän hänellä on. Älä nyt vaan puhu kenellekään, että hän on tehnyt työtä; siitä hän tulisi pahaan huutoon. Kuuletko sen? Ja ehtoolla sinä tulet noutamaan astiat, ja katso sitte, että saat sanat suustasi maalle; sinä kyllä muutoin sen osaat".
Maisu lakkasi nyt, kun Lents huusi ovelta: "Maisu, jos joku tulisi tervehtimään, minä en nyt ole puhepäällä kenenkään seurassa, paitsi jos Pilgrim tulee. Kas! vieläkö sinä olet täällä Katriina?"
"Minä menen jo", sanoi tämä, ja lähti juoksemaan vuorta alas.
Lents meni takasin huoneesen, teki työtä taukoomatta, ja Maisu toisessa huoneessa vaivasi päätänsä pitkin ja poikin tuosta kummallisesta miehestä, joka äsköin oli itkusta menehtymäisillään ja nyt reuhtoi työssä. Hänellä suinkaan ei ole kova sydän eikä hän ahneuttaan tee työtä, mutta minkätähden hän sitte tekee?