"Minun vanha pääni ei ole kylliksi sukkela", sanoi Maisu ja kääntyi ovelle, mennäksensä emännältään selkoa saamaan; mutta hän otti otsaansa kiini, kun vasta huomasi, että Lentsin äiti olikin poissa ja kuollut.
Maisun rinta oli täynnä, kun nyt rupesi vieraita tulemaan, ensin opettaja ja muut lauluyhteyden jäsenet, ja sitte vanhempiakin ihmisiä. Pahoilla mielin hän kielsi kaikkia tulemasta ja puhui niin lujaa kuin kaikki ihmiset olisivat olleet kuuroja; he olisivat kaikin kernaasti saaneet tukkia korvansa, etteivät kuulisi Lentsin tekevän työtä. Hän odotti odottamistaan Pilgrimin tuloa, se oli mies, jonka mieltä Lentsi noudatti, se mies saisi viilan otetuksi hänen kädestään pois. Mutta Pilgrimiä ei kuulunutkaan, ja nyt Maisu keksi kelpo keinon: kuka hänen käski kotona köröttämään? Hän lähti ulos odottamaan tiellä, niin kaukana kotoa, ettei viilaus eikä vasaran paukutus kuulunut niin kauaksi, ja ken nyt tiellä tuli, sen hän kielsi perille menemästä.
Mutta työnteko tyydytti ja rauhoitti Lentsiä, ja vasta ehtoommalla hän lakkasi työtä tekemästä. Hän meni ulos kävelemään laksoa päin, huoneitten taustan sivuitse, hyvän toverinsa maalari Pilgrimin luo, mutta puolitiessä hän kääntyi takasin, niin äkkiä, kuin olisi joku häntä huutanut, ja kuitenkaan ei yltäympäri kuulunut hiiren hiiskahdusta. Ainoastaan västäräkki visersi väsymättä pensastossa ja keltavarpunen, istuessaan kuusenlatvojen tänvuotisissa tuoreissa vesoissa liverteli harvalukuisia säveleitään ja tirkisteli sinne tänne. Leivosia ei täällä löydy laksoissa eikä niittymailla; niitä liitelee ylempänä ylänkölakeuksilla, jossa ohrapeltoja on lappeillaan.
Niityt höytivät ja käveliä katsellessaan eteensä ja takansa näkee hienoa sumua, vaan ei näe sitä likimaillaan siinä paikassa, jossa seisoo ja liikkuu.
Lents astui riuskasti laksoa ylöskäsin, ja vasta kun aurinko laski Spannrenten taa ja sumu laksossa loisti tulipunaisena pilvellä, hänkin pysähtyi ja sanoi: "ensi kerran aurinko nyt laskee hänen hautansa yli". Ehtookello soi, hän otti hatun päästään ja kulki eteenpäin. Eräässä lakson notkossa hän jälleen pysähtyi ja katseli pensaan kätkössä ylöspäin erääsen pieneen yksinäiseen huoneesen. Sen edustalla istui mies penkillä — hänen tunnemmekin jo, se on kelloseppä Faller —; hän piteli pientä lasta polvillaan ja tanssitteli sitä, ja hänen vieressään istui sisarensa, jonka mies on ulkomailla, ja hänkin piteli lasta rinnoillaan, suudellen sen käsiä.
"Hyvää ehtoota, huusi Lents hänelle, tällä kertaa oikein raikkaalla tenoriäänellä.
"Hei vaan, sinäkö se olet?" kaikui syvä baasi vastaan. "Juuri pääsimme sinusta puhumasta. Lisabeth tässä sanoo, että sinä unohdat meidät vallan pois murheessasi, ja minä sanon: 'ei maar, päinvastoin hän pitää meitä mielessään'".
"Niin oikein, ja sen vuoksi minä tulenkin. Minun juolahti mieleeni, että Hurgelin huoneet myydään huomenna. Jos tekee mielesi ne ostaa, kyllä minä menen takuusen. Sitte me olemme likempiä naapuriakin".
"Se on vallan hyvä asia, erinomaisen hyvä! Sinä jäät siis kotiin?"
"Kuinkas muutoin?"