Vihdoin Lents tuli ja sanoi: "Anni, tässä se nyt on; minä olin sen epähuomioissani pistänyt piiloon. Tässä on sinulle äiti-vainaajani kranaatinauha; se on vielä sitä vanhan ajan hyvää tavaraa, ja se on aivan hyvin sopiva sinun armaasen kaulaasi. Tulepa, koitapa sitä kaulaasi".
"Ei, Lents, se on vanhanaikainen, sitä en voi kaulassani kantaa, ja se hieroo kaulani rikki; ei, sitä en voi kantaa. Minä vaihetan sen kultasepällä muuhun".
"Sitähän et toti tehne".
"Kuinka vaan tahdot. Mutta mitä muuta sinulla siinä on?"
"Se on jotain, jota en uskalla antaa yhdellekään ihmiselle, paitsi sinulle. Niin on äiti vainaani määrännyt. Sillä ei ole mitään raha-arvoa, mutta se kuitenkin on jotain ihmeteltävää".
"No näytä nyt vihdoinkin sitä ihmettä".
"Tässä on, katsopa".
"Mitä tämä nyt sitte onkaan?"
"Se on vilun-ihana, semmoinen kukkanen, joka kasvaa lumen alla. Lue nyt, mitä minun äitini on siitä tuohon paperille kirjoittanut".
"Minä en sitä osaa lukea, se on niin kankeata kirjoitusta".