Lents säpsähti näistä sanoista, vaikka Anni kansan tapaan oli sanonut epäselvää kirjoitusta kankeaksi, ja Anni jatkoi: "Lue sinä, minun kuullen".
Lents luki lujaa: "Tämä on vilun-ihana kukkanen, joka on kasvanut Sveitsin korkeimmalla vuorella, lumen alla. Minun mieheni on sen löytänyt itse, ja samassa muistanut minua, ja tuonut sen minulle muistoksi matkoiltaan ja antanut sen minulle meidän hääpäivänämme. Se on pantava käteeni, kun minä kätketään maan poveen. Mutta jos sitä ei muisteta taikka huomata, on poikani sen antava toisena päivänä häittensä jälkeen rouvallensa, ja niin kauan kuin hän sitä kunniassa pitää, on se siunausta tuottava. Ei sillä kuitenkaan ole mitään taikavoimaa. Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär".
Kun Lents oli lukenut loppuun, sanoi hän: "Se koskee sydämmeesi, että vainaja näin sinulle puhuu, eikö tosi? Älä kuitenkaan sitä aivan kovin sydämmellesi pane. Ole iloinen! Se oli äiti-vainajanikin hyvin mieleen, kun oltiin iloisia, ja hän oli itsekin iloinen, vaikka hän oli saanut monta kovaa kokea".
Anni hymyili ja pani kukkasen käärittynä paperiin kranaatinauhan viereen.
Nuori pariskunta vietti aikansa juttelemisella niin kauan, kunnes sana tuli Leijonasta, että siellä jo oli paljon vieraita, jonka tähden heidän piti kiiruusti joutuman.
Maisu oli sangen taitamaton kamarirouva. Lentsin piti nyt mennä edellä ja lähettää Leijonasta palvelusneitsyn ylös Morgenhalde'en. Ennen kun meni, hän vielä sanoi poikkeevansa Fallerille, käskemään häntä häihin; tänäpänä täytyi hänen tulla, ja Anni oli häntä kohteleva hyvin ja unohtava Fallerin sanat, jos ne olivat sopimattomia olleet. Tähän Anni vastasi: "Niin, niin, mene nyt, ja lähetä tänne pikaa Margreta taikka mieluukkaammin Ernestiina minua auttamaan".
Viimein Anni ilmaantui vanhempainsa taloon. Äiti riensi häntä vastaan syleillen.
Kamarissa Anni valitti äidille, että Lents tänäpänä oli hänelle antanut huomenlahjaksi vanhan kranaatinauhan ja erään kuivettuneen kukan, eikä hän nyt tänään kehtaisi ilman kultakäätyjä itsiänsä näyttää muille ravintolan tyttärille, emännille ja pojille. "Lents on suuri kitunikki, hän on kurja ja visu, kelloseppä!" valitti Anni.
Äiti vastasi viisaasti: "Anni, Lents ei suinkaan ole ahne, koska hän ei ole sanaakaan virkannut sinun myötäjäisistäsi, eikä hän liioin ole mikään typerä mies, pikemmin hän on rikkiviisas. Onhan tänne viime yöllä saapunut eräs kultaseppä Pförzheim'istä suurella kistulla. Minä olen vallan hyvin huomannut, että Lents on hänen tänne kutsunut. Siinä sinä nyt saat valikoita itsellesi omaa mieltäsi myöden kaikkein kaunihimpaa".
Äiti tiesi hyvin, ettei Anni uskonut tätä valhetta, ja Anni puolestansa tiesi, ettei äiti pitänyt häntä tyhmänä, taikka semmoisien juttujen uskoteltavana; molemmin kuitenkin olivat toinen toistansa uskovinaan, ja loppu käänsikin asian parhain päin. Lents oli ison aikaa poissa. Hän puhutteli kaupustelian Ernestiinaa kellarin ovella. Vähän ajan kuluttua hän tuli kuin tulikin, tuoden Annille talossa oleskelevalta kauppiaalta ostamansa kultaiset käädyt. Vaikka hänen neuvoteltunsa kyllä oli kehoittanut, Lents ei kuitenkaan myöntynyt antamaan Annin itse valikoita taikka ensin häneltä kysymään: mitä sydämmesi halajaa? ja nyt hän sen vuoksi saikin niukemmat kiitokset, kun hän näin perästäpäin tuli lahjoinensa.