Lentsillä oli syvämietteinen, mutta myös kömpelöinen ja vieläpä useasti arkamainenki luonne, ikäänkuin kaikki mailmassa olisi särkymäisillään; hän käsitteli kaikkia, yksin mitättömimpiäkin asioita kaikella ammattinsa eli, niinkuin hän mielellämmin kuuli sitä kutsuttavan, taiteensa varovaisella tarkkuudella.
Jos Anni ei saanut itse mitään nähdä eli kokea, hänellä ei ollut mitään puhumistakaan, mutta Lents, sillä taas oli juuri sitä enemmän sanomista, jota hiljaisempi hänen olonsa oli. Kun Lents puhui, hän samassa aina taukosi työstään; taas puhui ja samassa toimitti kaikki käsillä olevat askareensa.
Anni kertoi mielellään kaikki unennäkönsä, ja kummallista oli, kuinka hän alinomaa uneksi olleensa ajelemassa kauniissa vaunuissa, kauniilla hevosilla kauniissa seudussa, hupaisessa seurassa, ja loppu oli aina: "Oi sentään, kuinka meidän oli lystiä ja naurettiin!" Taikka näki hän semmoistakin unta, että hän oli ravintolan emäntänä, ja kuninkaita ja ruhtinoita tulivat ajaen ravintolaan, ja hän osasi heille hyvin vastata. Lents ei piitannut unelmista mitään eikä hän niitä mielellään kuulenut jälleen kerrottavan.
Anni oli aamusta varhain aina myöhään ehtoosen kauniisti ja sievästi vaatetettu. Annia ilahutti, kuu Lents häntä sen takia monta kertaa kiitti. Lents saattoi sanoa saman asian melkein samoilla sanoilla sen satoja kertoja, ja sentään hänen tunteensa aina olivat niin uutta laatua, kuin ei hän koskaan ennen olisi sitä asiaa ajatellutkaan. Hänen ajatuksensa juoksu tuli ulkona olevaan luontoon, joka yhdenkaltaisuudessansakin alinomaa tuo uutta ja vihantaa ilmiin, taikka tuli se hänen ammattiinsa, jossa työssä hän sen sata kertaa korjaamastansa sai yhtä halukkaasti ja tarkasti uutta aikaan. Annin mielestä se semmoinen teko oli pitkäpiimäistä ja yksinkertaista. Hän tahtoi, että Lents olisi pitänyt itseänsä hiukan pulskempana, mutta kun Lentsin koko huomio oli työssä kiini, hän ei malttanut huolia omasta itsestään.
Aamusilla Lents tuskin taisi sanaakaan sanoa; hänen ajatuksensa valveni vasta vähitellen, ja hän näki ison aikaa unta avosilmin, vielä hän sitä samaa teki istuttuaan työhönsäkin. Vasta vähin erin hänen oma päivänsä kirkkaaksi valkeni. Anni sitä vastoin oli oitis silmänsä auki saatuaan valmis kuin sotamies vartioilla, aseissa ja varustettuna; hän otti päivänsä elävästi vastaan, ja kaikki horroksissa-olo oli hänelle vastenmielistä. Hän oli olevinaan sama pulska ja näppärä ravintolan tytär, jonka vieraat jo varhain aamulla tapasivat siistinä, ja päälliseksi hauskuttavasti jutellen.
Tänkaltaisessa hälinässä Lents monesti katsoi ylös äitinsä kuvaan, ikään kuin hän olisi aikonut sanoa: älä nyt vaan sinäkin säikähdy vahvassa rauhassasi; meidän Annimme mielestä piiskojen pamaus on kuin onkin lystiä.
Annin levottomuus tarttui Lentsiinkin, niin usein kuin Anni katseli häntä työssään. Kun Lents oli jotain valmistanut taikka oli valmistamaisillaan, hän sitä tarkasteli pitkin ja poikki ja luuli samassa Annin levottomat silmät häntä seuraavan ja luuli myös kuulevansa paheksuvia lauseita pitkäpiimäisyydestänsä, ja siitä hän itsekin tuli levottomaksi ja kärsimättömäksi. Se oli pahanpäiväistä kanssa-oloa.
Pikku Wilhe varttui oivan lailla Morgenhaldessa, ja kun lisäksi vielä tuli piiskuinen sisko, oli siellä semmoinen melu, kuin olisi kesytön lauma oleskellut huoneissa. Kun Lents monesti tätä valitti, vastasi Anni uhkamielin: "Sen täytyy olla rikas, joka tahtoo olla itsekseen rauhassa; hänellä pitäisi olla koko linna, jossa prinssit asuvat erikseen omassa huonekerrassaan".
"Minä en olekaan rikas", vastasi Lents. Hän kyllä naurahti soimausta, mutta yhtäkaikki se häntä harmittikin.
Kaksi heiluria ei tee yhtaikaa yhtä monta heilahdusta, paitsi saman ilman alla eli oikeammin, jos ovat yhtä kaukana maan keskipisteestä.