Lents kävi vieläkin hiljaisemmaksi ja itse puoleensa kääntyneeksi, ja kun hän vaimonsa kanssa jutteli, veti häntä oikein ihmeeksi se, että hän kaikista asioista osasi pitää niin pitkiä puheita. Jos Lents aamusella sanoi: "Tänäpänä on paksu sumu", niin Anni vastasi näpsästi: "Niin, ja näin aikaisin syksyllä jo. Ilma kentiesi sentään taitaa muuttua selkeäksikin; ei ole koskaan täällä vuorella ilmaan luottamista, ja eipä tiedä, vaikka yksi toivoisi sadetta, toinen selkeätä, aina kuinka kullekin paras olisi. Jos meidän Herra Jumalamme laittaisi jokaiselle mielenmukaisia ilmoja, olisi hänellä paljon tekemistä. Kuinkasta kävi entisen ilmojen tekiän?" Ja nyt Annilla oli juttu kerrottavana, ja siihen lisäsi hän vielä toisenkin samanlaisen.
Kaikenlaisista asioista Anni osasi haastella, aivan samaan tapaan kuin kiiruhtavaista matkusteliaa hauskutellaan, joka on tilannut ruokaa, mutta saa sitä ison aikaa odottaa, vaikka veitset, kahvelit ja talrikit ovat pantuna pöydälle.
Semmoisien puheitten perästä Lents nytkäsi olkapäitään ja oli usein päiväkaudet puhumatta, ja hänen vaimonsa sanoi hänelle ensimmältä suopeasti ja sitte tylysti: "Sinä olet pitkäpiimäinen, harvapuheinen jörö".
Lentsiä tämmöinen soimaus nauratti, mutta se sentään koski häneen kipeästikin.
Se surma, jota uudesta tehtaasta ennustettiin tulevan, ei käynytkään toteen, päin vastoin kotiteollisuus sai uutta vauhtia. Ensi aluksi tehtaassa vaan valettiin sinkkisiä alusvarustuksia, ja niillä oli hyvä menekki. Lents piti paljon sen päälle, että hän oli edeltäkäsin aavistanut niin käyvän. Siitä useat häntä kiittivätkin, mutta Anni yksin ei semmoisessa edeltä-arvaamisessa nähnyt mitään kiitettävää: tiettyähän se on, että jokainoan pitää tietämän arvata, kuinka oma ammattinsa on menestyvä, ja tosiasia oli kumminkin se, että tohtorin poika ja taitelia rikastuivat, sitä vastoin kun kellosepät kiittivät onneansa, että pysyivät entisellään.
Nytkös Anni monesti kiitti Pröbleriä, joka kumminkin koki parastansa keksiäksensä jotain uutta.
Yhtäkaikki Lents oli työtä tehdessänsä onnellinen, ja useasti hän sanoi Annille: "Näetkös kun minä aamuselta nousen ja ajattelen: 'tänäpänä saatan taas vilpittömästi työtäni tehdä, ja kun se sitte menestyy ja joutuu, niin minusta on, kuin olisi sydämmessäni aurinkoinen, joka ei koskaan laske'".
"Sinä osaat hyvin saarnata, sinusta olisi pitänytkin tuleman pappi", sanoi Anni ja meni ulos huoneesta ja ajatteli: "siinä sinäkin nyt sait kerran kuulla, sinä, jonka sanoja aina kuulteleman pitää, mutta mitä toinen sanoo, se ei ole mistään kotoisin. Siinä sait nyt kuulla".
Se ei tapahtunut minkään koston vuoksi, vaan se tuli sulasta huomaamattomuudesta, kun Lents monesti aterialla oltaessa ja Annin kertoessa jotain, sanoi ikäänkuin unesta heräten: "Älä pane pahaksesi, mutta minä en lainkaan tullut kuulleeksi, mitä sinä sanoit. Minun pääni ympäri pyörii niin kaunis sävel. Joska minä vaan saisin sen soimaankin yhtä kauniisti. Se on erinomaisen kaunista, kun duuri muuttuu molliksi".
Anni kyllä tähän hymyili, mutta Lentsin hajamielisyys ei sentäänkään mennyt hänen mielestään.