Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.
Ennen aikaan, kun Lents tuli kotiin käveltyänsä pronssisepällä, lukkosepällä taikka muualla ulkona, istui äiti hänen viereensä, kun hän aterioitsi, ja mitä ikänänsä hän kertoi, oli hyvin sanottu; se olutlasi, jonka hän tuolla poissa ollessaan oli juonut, virvoitti kotona äitiään; se, joka häntä oli ystävällisesti tervehtinyt, sitä äiti sitte kotona kotoväellekin kiitti; kaikki, mitä Lents jutteli, oli tärkeätä, sillä olihan Lents itse sen nähnyt ja kuullut. Mutta nyt, kun hän tuli kotiin, Annilla ei ollut vähääkään aikaa istua hänen viereensä, ja jos hän hiukan istahtikin, ja Lents rupesi kertomaan, sanoi Anni: "Oi, mitä se minuun tulee? Sehän ei ollenkaan koske minuun. Eläköön ihmiset minun puolestani, miten tahansa, he eivät minulle tasaa mitään omastansa enkä minä heidän onnettomuudestansa yhtään huoli. Kyllä kaiketi sinä pidät ihmisistä paljon, ja he sinusta, koska he hiukan vetämällä saavat sinun soittamaan ihan kuin minkä pelikellon hyvänsä".
Nämä Annin sanat nauratti Lentsiä, sillä Pilgrim oli kerran verrannut häntä kahdeksanvuorokautiseen kelloon, koska hän joka sunnuntaina oli kuin uudesti vedetty ylös. Koko viikon päivinä hänellä ei ollut lepoaikaa ja sentähden sunnuntai olikin hänelle sitä juhlallisempi, ja kun aurinko silloin kirkkaasti paistoi, taisi hän huudahtaa: "Jumalan kiitos, tänäpänä tuhannen tuhatta ihmistä iloitsee tästä ihanasta sunnuntaista".
Tähän riemuhuutoon Anni vastasi: "Niinpä sinä olet, kuin olisit taivaan herra itse ja pitäisit murhetta kaiken mailman ihmisistä". Vast'edes ei Lents näitä tämmöisiä ajatuksiansa ilmaissut, vaan piti ne itsekseen, ja se hänen teki melkein hourupäiseksi. Jos häntä taas halutti jolloinkulloin sunnuntaisina mennä Annin kanssa ulos kävelemään jonnekin lauluyhteyden kokouspaikkaan naapurikylässä taikka ainoastaan Fallerin ja hänen vaimonsa kanssa laksoa ylöskäsin, sai hän kuulla: "Te miehet saatatte mennä mihin hyvänsä ja olla missä seurassa tahansa, mutta minä en mene mukaasi, minä olen mielestäni liian hyvä siihen; Fallerin väki ei kuulu minun seuraani. Mene sinä yksin vaan; minulla ei ole sitä vastaan mitään".
Tietysti nyt Lentskin jäi kotiin ja oli äreämmällä päällä, kuin kohtuullisen miehen tulee, sekä Leijonassa käydessään, kuin kotona ollessaan.
Lents ei ollut ikipäivinään pidellyt korttia taikka keilapalloa kädessä, jota muut ajan vietoksi ja huviksensa tekivät. "Soisin olevan minullekin hupaa kortista ja keiloista", sanoi hän, mutta hän ei odottanut saavansa semmoista vastausta, kuin Annilta sai: "Miehen kyllä sopii lyödä korttia taikka nakata keiloja, kun hän vaan sen perästä taas reippaasti ryhtyy töihinsä, ja ainakin niillä on parempi pelata, kuin pelaten töitänsä tehdä".
Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.
Lents sai hyviin hintoihin myydyksi isoimman osan valmiista teoksistansa, mutta tuo suuri soittovärkki, jota hän oikeastansa oli ruvennut apellensa valmistamaan, se ei tahtonut oikein edistyä, ja kun Lents ei voinut olla Annille valittamatta, että se ja se paikka ei ottanut onnistuksensa, koki Anni hänelle todeksi näyttää, ettei hän tarpeeksi pitänyt silmällä omaa rahavoittoansa. "Ihmiset tahtovat saada työnsä pikaa valmiiksi, mutta sinä teet pienemmästäkin teoksestasi hengen asian. Sinä olet uinailla, mutta sinä uinailet selkeällä päivällä. Herää nyt kerran kumminkin, herää herran tähden!"
"Oi hyvä Jumala", valitti Lents, "minäkös oikein levottomuudessa elän. Minun makuuni ei enää ole mitään makuuta; tuntuu kuin makaisin nokkoisissa. Oi, joska minä vielä kerran saisin oikein makoisesti maata edes yhden ainoan yön. Minusta on kuin olisin huhmarissa, minä mielestäni olen yhtä päätä hereillä, minusta on kuin en päivällä enkä yöllä erkanisi vaatteistani".
Sen siaan että Annin nyt olisi pitänyt osoittaman hellämielisyyttä ja rohkaisevan allapäistä uuteen itseluottamukseen, hän päin vastoin koki näyttää todeksi, ettei Lents ymmärtänyt itseänsä auttaa, vaan pikemmin olisi vaimostansa hänelle apua. Jos Lents työssään onnistui ja hän ei malttanut olla huutamatta Annille: "Kuules kuinka kuuluu heleältä kuin kellon ääni!" niin Anni tokasi vastaukseksi: "Minä sanon sinulle selvän totuuden, että minä en oikeastaan urkusoittoa siedä. Minä olen tuon saman kappaleen kuullut Baden-Badenissa, ja se kuuluu ihan toisella lailla".