Sen siaan että Lentsiä olisi tämmöinen ymmärtämätön soimaus pitänyt naurattaa, taisi hän koko pitkäsen päivän, itsekseen työskennellessänsä, näitä sanoja juurta jaksain punnita, ja siinä sitte yksi ajatus antoi aihetta toiselle, josta syntyi kokonainen kellonvärkki, sillä välin kun Anni jo aikaa oli peräti unohtanut, mitä hän oli sanonut. Myöskin oli Annin mielestä tämmöinen erikois-elämä verrattava sateiseen sunnuntaipäivään suvisaikana; onhan niin, että lepopäivällä joka mies melkein oikeudellakin toivoo hiukan huvitusta ja haluaa hauskutella muittenkin ihmisten seurassa: silloinhan on pyhävaatteet yllä, mutta ne pahat tiet, ne ovat niin pohjattomat, ja kotona-olo tuntuu kuin istuisi vangittuna. Ei se semmoinen olo kelpaa! Siitä pitää tuleman toista! sanoi Anni sydämmensä pohjasta alinomaa itsekseen, ja kaikenlaisista vähäpätöisistä syistä hän kiukutteli ja pikastui, vaikka hän ei itselleen eikä Lentsillekään taitanut tehdä selkoa, mikä hänen niin kiukkuiseksi teki.
Lents haki lepoa ja rauhaa ulkona kodista, mutta Annia enemmän harmitti hänen käytöksensä mennessään, kuin koko hänen poismenonsa. Lents laakotteli ison aikaa ympäri huoneessa, ennen kun hän meni, ja mentyään hän sitte palasi kahdesti kolmesti takasin kuistille, ikään kuin hän olisi jotain unohtanut. Hän ei taitanut sanoa, miten raskaalta hänelle tuntui lähteä kotoa semmoisella mielialalla, joka hänen teki melkein kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mielestänsä Annin olisi pitänyt pidättää häntä menemästä, taikka edes sanoa pari hyvää sanaa hänelle, joka kumminkin oli vanhempi. Ennen aikaan, kun Lents meni ulos johonkin asioille, äiti aina hänelle antoi leipäpalasenkin pöytäloodasta mukaan, niinkuin hätävaraksi ja hiukapalaksi, mutta vielä parempi kuin leivän kannikka oli äidin sydämmelliset sanat olleet. Toista oli nyt. Nyt hän lähti kotoa, kuin ei olisi koto hänen omansa eikä hän itsekään mies omasta kohden. Senpä tähden hän niin paljon aikaa kuluttikin, eikä hän sittekään taitanut sanoa, mikä häneltä oikein puuttui. Jos taas jotain saa pyynnöstä ja pakosta eikä hyvän-hyvyydestä, se ei pyhitä mitään, sillä eihän se ole taikauskoa, kun sanotaan, että sitä siunaus seuraa, jota ilman pakkoa tehdään.
Monesti Lents, ennen kun hämy tuli ja päivän työt olivat päätetyt, jo istui Pilgrimin luona ja Anni samoin vanhempainsa tykönä. Näytti sille, kuin koko talo olisi häviämäisillään. Lents ei puhunut Pilgrimin luona mitään siitä, joka hänen sydäntänsä kalvoi, ja jos Anni vanhempainsa luona rupesi valittamaan, he eivät olleet sitä kuulevinaan; heillä oli, niin näytti, muita tärkeämpiä asioita mietittävänä.
Myöskin Fallerin luona Lents usein istui, ja siellä hänen oli hyvä olla, melkein vielä parempi kuin Pilgrimin luona. Sinne tullessa, hän otettiin ilolla ja kunnioituksella vastaan, siellä Lents vanhastaan pidettiin hyvänä, mutta kotona hän ei käynyt minkään arvosta.
Faller ja hänen vaimonsa elivät yksimielisessä sovussa. He olivat kumpikin puolestansa vakuutetut siitä, ettei onnellisempia ihmisiä mailmassa löytyisi, kuin he, jos vaan olisivat velattomia ja vielä vähän rahaa takana; sitte heitäkin huomattaisiin mailmassa. He elivät säästäen ja tekivät työtä ja olivat aina hyvillä mielin. Faller ei ollut erittäin mikään taitava työntekiä ja hän teki kernaammin suurempaa kellotyötä — sillä jota suurempi kello, sitä huokeammin käy sen tarkalleen valmistus — ja sen ohessa hän hauskutteli itseään ja vaimoansa kertomalla kaikkia niitä näytelmäkappaleita, joita hän muitten seurassa oli näytellyt senkin seitsemässä valepuvussa. Fallerin vaimo oli aina kiitollisena kuulteliana, ja ne purppuravaatteet, kultaiset kruunut ja kalliit kivet, joista Fallerilla oli kertomista, ne olivat kaikki hänen vaimoansa varten.
Kuinka ihan toiselta Lentsille näytti hänen oma kotielämänsä. Hänen mielensä kävi yhä synkeämmäksi, yhä öisemmäksi. Kaikki hänen elämänsä päivät muuttuivat hänen mielestänsä katkeruudeksi ja suruksi.
Aina kun Lentsin välttämättömästi piti tulla lauluyhteyden harjoituksille ja näytteille, ja hän muitten kanssa lauloi rakkauden taikka ikävöivän ja armaan ihastuksen lauluja, niin itku oli rinnassa: "Onkos tuokin totta? Onko se semmoinen mahdollista? Onko totta todella löytynyt semmoisia ihmisiä mailmassa, jotka olisivat olleet noin sulomielisiä, noin tuiki autuaallisia mielestänsä? Ja kuitenkin oli minustakin kerran ihan kuin…"
Usein hän halusi laulaa synkkämielisiä lauluja, ja hänen kumppaniensa ihmeeksi veti eräs sydämmeen tunkeva värähdys hänen äänessänsä, joka kuului kuin kaipaavan valitus, mutta kun hän ei muulloisti koskaan kyllästynyt lauluun, hän tällöin äkkiä lakkasi laulamasta, oli väsynyt ja pikastui pienemmästäkin sanasta, joka ei ollut ihan mielensä mukaan, ja oli oitis sen perästä taas yhtä pikainen anomaan ketä hyvänsä anteeksi, vaikka ei mitään anteeksi annettavaa ollutkaan.
Lents kuitenkin jälleen reipastutti mieltänsä ja sanoi itsekseen, että syynä hänen alakuloisuuteensa oli se, ettei hän ollut tarpeeksi ahkera. Hän rupesi nyt vireästi työhönsä, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Hänen täytyi usein seuraavana päivänä hajottaa ja hyljätä, mitä hän puoliyöhön saakka oli valmistanut. Hänen kätensä usein vapisi viilaa käyttäessään, eikä enää auttanut tuo uudestaan teroitettu isän viilakaan, joka aina ennen oli häntä rauhoittanut. Monesti hän taas tykkänään purkasi valmiiksi saadun työnsä, hän kun luuli sen panneensa väärinpäin kokoon, ja näin meni kokonaisen päivän työ häneltä hukkaan. Vasta perästäpäin sitte selveni, että työ olikin ollut oikein tehty, vaan hän itse oli ollut hajamielinen ja siitä syystä luullut kaikki tyyni olevan väärin ja nurin päin pantuna.
Usein hän käsin kävi otsaansa, ikäänkuin häneltä olisi jotakin unohtunut, taikka mennyt mielestä. Hän ei itsekään tietänyt, mitä se oli. Hän oli, niin sanoaksi, kadottanut työnsä oman-tunnon, joka tekee sen, että hyvin paljon onnistuu ikään kuin itsestänsä ja ilman mitäkään mielen ponnistusta. Usein suuttuneena itseensä hän nyt väeltä väkisin pakoitti itsensä tekemään työtänsä tyyneesti ja tarkasti. Jos sinä, sanoi hän itsekseen, kadotat tyyneen ja tarkkaavaisen luonteesi, niin hukka sinun perii. Ennen sinä olit onnellinen taiteen parissa, ja niin sinun nytkin taas täytyy sen kanssa yksistään olla onnellinen. Niinkuin sinä, soittokappaletta kuullessasi, voit eroittaa soiton hälinästä, joka ei kappaleesen kuulu, niin tee sinäkin tehtävääsi vaan, äläkä ole huolevinasi mitään koko kohinasta, joka sillä välin ympärilläsi on. Jos et sitä kuulla tahdo, sinä et sitä kuulekaan. Ole luja tahdossasi.