Kun palveluspiiat ja postiljooni olivat menneet tuvasta ulos, sanoi hän: "Kyllä kaiketi sinä itse tiedät, minkätähden olet tuommoisen melun nostanut, vaikka minä en käsitä, mitä hyvää siitä on; mutta minä en sano enää sanaakaan siitä".
Leijonan isäntä pitikin sanansa. Hän piti suunsa kiini kuin naulittu, ja antoi vaimonsa puhua ja valittaa parahiten kuin taisi. Häntä melkein hauskuttikin se, että ihminen taitaa noin teeskennellä mailman silmissä. Vasta nyt hän oikein näytti olevansa tuo rikkiviisas, jona häntä aina oli pidetty, sillä vaimonsa teeskennellessä hän aina ajatteli: se on sentään ihmeellistä, kuinka ihminen taitaa kaikkia, mitä vaan tahtoo! — Harjoitus tekee mestariksi.
Mutta nuo ymmärtämättömät ihmiset eivät ottaneet yhtä tyyneesti vastaan Leijonan isännän häviötä. Kautta laksojen ja mäkikylien kajahteli kuin ukkosen jyrinä tuo sanoma; Leijonan isäntä on mennyt konkursiin!
Se ei ole totta, se ei ole mahdollista, ja kuka sitte pysyy pystyssä, ellei Leijonan isäntä? Yksin tuo kylttiin maalattu kullattu leijonakin näytti tahtovan ponnistaa vastaan ja tuon kauaksi näkyvän kyltin sanat narisivat pahasti, mutta konkurssipesän holhojamiehet lannistavat leijonatkin eivätkä kysy, onko ne ulkoa kullatut, vai ei. Kyltti otettiin alas. Leijonan kuva näytti kurjan muotoiselta: toinen silmä ei näkynyt ollenkaan ja toinen taas näytti tirkistelevän niin uupuneena, kuin sekin olisi kurjuudesta ja hävystä umpeen menemäisillään.
Kovalta otti alahalla kylässä, ja sama oli laita ylähällä
Morgenhaldessakin.
Lents riensi alas kylään. Leijonan isäntä käveli mahtavin askelin poikki ja pitkin isossa tuvassa ja sanoi arvokkaasti: "Tämänkin kohtauksen täytyy kärsiä kuin mies". Vähältä piti, ettei hän sanonut: kuin kunnianmies.
Leijonan emäntä itki, parkui ja valitti: hän ei ollut koko asiasta tietänyt mitään, ja vannoen hän vakuutti, että hän ottaisi kuoleman päällensä.
"Kuulkaa appi", sanoi Lents, "onko minunkin rahani mennyt hukkaan?"
"Kun näin suuret summat ovat kysymyksessä, ei voi joukosta eroittaa, kenenkä omaa ne ja ne rahat ovat", vastasi Leijonan isäntä viisaan suulla. "Mutta minä kyllä rahaseikkani selvitän. Jos minulle vaan annetaan kolme vuotta aikaa, maksan viisikymmentä prosenttia. Istu alas. Joutavaa tekoa se olisi, ruveta käsin ilmaa pieksemään. Liisi!" huusi hän kyökkiin päin, "tuo minulle päivällistä!"
Kyökkipiika toi sisään ruokaa runsaasti, ja Leijonan isäntä nosti reippaasti patalakin päästänsä, asetti sen sitte taas paikallensa ja laskeusi mukavasti istumaan nojatuoliinsa, otti eteensä ja söi tyyneellä mielin, kuin viisaan miehen tulee. Toista ruokalajia syödessään hän vasta nosti silmänsä ja sanoi: "saisithan sinäkin akkani istua tähän. Tämä tämmöinenhän on parasta kyytiä, mitä olla taitaa. Kun vaan on vahvasti nauttinut liharuokaa, niin päästään jyrkintäkin vuorta ylös. Ovatko he jo joutuneet pitseeraamaan kaikki viinimme, vai onko sinulla minulle pieni siemaus tarjonna?"