"Vai niin? Vai on rahat sinulle kaikkein kalliinta? Minä en ole tietänytkään, että sinunkin sydämmesi on housuntaskussa".
"Ei niin, vaan minä tarkoitan sitä, ettei minulla enää ole vanhempia ollenkaan"
"Sinä olet jo niin iso, että kyllä tulet orpolapsenakin toimeen, vaikka minä hyvin tiedän sinun olevasi yhden noista, joka vielä isonakin huutaa äitiänsä ja mankuu: äitini! nyt sinun lastasi loukataan! Olethan sinä kuitenkin sanonut olevasi mies, ja semmoinen joka saa yhteydenkin aikaan, ja sittehän, kuten hoetaan, kaikki seisovat yhtenä miehenä kuin metsä, — metsä täynnä pelkkiä kelloseppiä! Ha, ha! koska oikein naurattaa! Pane nyt sitte yhteytesi varteen, niin sinä ja te kaikin olette hyvässä turvassa". Näin Leijonan isäntä sanoi, eikä häntä olisi kukaan luullut noin ilkeäksi. Lents olikin hänen velkojistaan ainoa, joka oli hänen ammuttavaksensa saapunut, ja sentähden hän nyt laukasikin kaikki vihansa ampumavarat.
Lents oli käynyt tulipunaiseksi ja lumivaaleaksi vuoroitellen ja hänen huulensa vapisi kun hän sanoi: "Appi, te olette lasteni isoisä, ja te tiedätte, mitä olette heiltä riistänyt. Tottakaan teillä ei ole omaatuntoa. Mutta metsää ei saa kaataa. Minä panen asian oikeuteen".
"Hyvä juttu! Siinä sinä teet, kuinka tahdot", sanoi Leijonan isäntä ja meni yöpöydälle kaatamaan itselleen kupin kuumaa. Lents ei saanut enempätä oltua tuvassa.
Kivipenkillä, Leijonan ravintolan edustalla istui murheissansa mies, ja se oli tuo vanha Pröbler. Hän sanoi jokaiselle ohi-menevälle istuvansa odottamassa asianomaisen virkamiehen tuloa, sillä tuolla sisällä Leijonassa oli hänen paras ja tärkein keksimänsä pantuna pantiksi, eikä sitä suinkaan saataisi panna menemään vasaran alle, joten se joutuisi mailmankuluksi ja joka mies ottaisi mallia siitä, eikä hänelle itselle olisi siitä mitään hyötyä. Konkursipesän hoitajain tulisi ensin hänelle hankkia hallituksen antaman patentti-oikeuden, joka hänestä tekisi rikkaan ja mainehikkaan miehen. Lents näki paljon vaivaa rauhoittaaksensa vanhusta. Hän koki hänelle todeksi näyttää, että häntä yksistään oli Leijonan isäntä hyvin kohdellut, sillä kaikki Pröblerin teokset olivat täyteen arvoonsa kirjoihin kirjoitettuna ja niinkuin panttikaluina hänen lunastettaviksensa. Mutta Pröblerin pää ei kääntynyt enempää kuin hän paikaltaankaan hervahti.
Lents lähti menemään; hänellä oli itsepuolestansakin tarpeeksi tekemistä. Hän meni setänsä Petrovitschin luo. "Näetkö nyt", sanoi setä hänelle riemusuin, "enkö minä sitä sinulle sanonut juuri tällä paikalla, silloin, kuin sinä pyysit minua menemään Annia sinun puolestasi anomaan, enkö minä sitä sanonut, että Leijonan isännän on velkaa sekä samettikalottinsa päässä että saappaansa jalassa? Ja itsensäkin hän on lihoittanut vieraista varoista".
"Niin, niin, setä; teillä on ollut oikein ja te olette viisas, mutta auttakaa minua nyt".
"Ei tässä mikään apu auta".
Lents rupesi nyt kertomaan metsä-asiastansa ja kuinka sen oli laita.
"Kukatiesi jokin neuvo sentään auttaa," sanoi Petrovitsch.