Aterioidessaan Lents kertoi, miten metsä-asiansa oli laita. "Tiedätkö", sanoi Anni, "mimmoinenka loppu siitä tulee?"
"Mimmoinenka sitte?"
"Semmoinen vaan, että sinä saat hakkuumiehille maksaa heidän päiväpalkkansa".
"Saadaanpa nähdä vaan", vastasi Lents, ja lähti oitis aterioittuaan toistamiseen kylätuomarille, jota hän ei ensi kertana tavannut kotona.
Tiellä sai hän seuraksensa kurjan kumppanin. Se oli Faller, joka ruumiinvaaleana saavutti hänet ja huusi: "Oi, voi! tämä on kauhia tapaus, kovin kauha; on, kuin selkeä taivas salamoitsisi".
Lents puhui rauhoittavan tavalla. Tosin kyllä puolen kolmatta tuhatta guldenia oli melkoinen tappio, mutta hän kuitenkin pysyisi toivon mukaan pystyssä. Hän kiitti hyvää toveriansa hänen osanotostaan. Nytpä Faller pysähtyi seisomaan kuin paikallensa puutuneena. "Mitä lajia? Onko Leijonan isäntä sinunkin kanssasi noin menetellyt? Hän on minullekin velkaa kolmekymmentä yksi guldenia pelkistä hyvistä kelloista, joista minä hyvin vähän hyödyin, mutta minä olen rahat tallettanut hänellä niinkuin säästöpankissa, että minulla olisi määräaikana maksaa taloni hinnasta pois. Tämän kautta minä olen vähintäkin kahdeksi vuodeksi jäänyt takapajulle".
Lents pani kätensä alas ja sanoi ettei hänellä ollut aikaa pitämään kumppanille seuraa; hänen oli määrä mennä kylätuomarille.
Faller katsoi hänen peräänsä surusilmin ja melkein hän unhotti oman kurjuutensa ystävän tähden.
Kylätuomari-tohtori oli Leijonan isännän ikävästä kohtauksesta kovin pahoillaan. Ne rahat, jotka hän itse sen kautta kadotti, ei olleet sanottavan suuret, mutta Leijonan isännän häviö oli onnettomuus koko kylälle, koko paikkakunnalle.
Kun Lents sitte kertoi itsensäkin kärsineen vahinkoa, huusi tohtori varsin uhoisaan: "Siis on hän saanut sinunkin mukiinsa! Nyt en enää kummeksu mitään. Mutta kuinka se on ollut mahdollista? Kuinka se on voinut olla mahdollista?" Vähän ajan takaa hän kysyi: "Kuinka sinun rouvallesi kaikki tämä tuntuu?"