"Hän sanoo kaikki tyyni minun syykseni".
Lents kertoi metsästä ja vaati ryhdyttävän kiiruimpiin keinoihin, ettei vielä hänen talonsakin joutuisi kaikenmoisien rajuilmojen valtaan ja kentiesi äkkikuulematta koko vuorenlohkareitakin vierähtäisi hänen päänsä päälle. Kylätuomari-tohtori oli samaa mieltä: "Jos metsä hakataan paljaaksi, siitä tulee koko paikkakunnallemme pahaa perästä, ja kentiesi vielä pilaantuu meidän paras kaivommekin, se joka on kirkon kohdalla ja jota juuri metsä kostuttaa. Kumminkin pitäisi vuoren harjulle jätettämän puita pystökseksi, mutta valitettavasti me emme siinä asiassa voi mitään. Se on kurjaa ja kurjana pysyy, että metsänomistajat saavat mielensä mukaan typi tyyni hävittää metsät. Nyt ollaan parhaillaan puuhassa laatia laki tuota menettelyä vastaan, mutta minä pelkään pahaa, että loppu on sama kuin aina ennenkin; kun karja on käymässä, pannaan naveton ovet kiini".
"Mutta, herra kylätuomari, minua kurjuus kaikkein ensiksi kohtaa. Eikö sitä vastaan mitään voi?"
"Tuskin kyllä, minä luulen. Se paikka lunastettiin talon-alaksi — minä en siihen aikaan ollut kylätuomarina, vaan sinun appesi oli silloin — niin jäi kunnan oikeus ja sinun oikeutesi metsän suhteen valvomatta. Varmaankaan ei kukaan olisi huoneitansa rakentanut siihen paikkaan, jossa sinun talosi nyt seisoo, jos olisi tietänyt siitä, että on lupa metsää kaataa, ja eihän sinulla olekaan mitään metsää suojelevaa turvakirjaa. Sinun sopii sentään koittaa korkeammassa oikeudessa, ja kyllä minä annan kirjoituksen mukaasi; kentiesi asia siellä voi autetuksi tulla".
Lentsin jalat olivat kuin solmessa, ja tuskin hän pääsi paikaltansa liikahtamaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivyskelemään eikä auttanut kustannuksia kammoksua. Lents haki hevosen ja lähti kaupunkiin oikeutta etsimään.
Sillä välin Anni sai vieraita. Kaupustelian Ernestiina-täti, se sama, jota Anni silloin ensimmäisellä huvimatkalla oli niin pahasti panetellut, tuli häntä tervehtimään ihka uudessa silkkihameessa, jonka vyötärössä näkyi kultakellokin kiiltävän. Hän sanoi käyneensä kylässä rahan kannossa, kaikki asiat kävi Jumalan kiitos hyvin, ja hänen miehensä ansaitsi paljon välittäjänä talojen ja maatilojen kaupoissa kuin myös lumppukauppiaana, ja niinikään hän oli monen vakuutusyhtiön asiamiehenä sekä palo- että rakeitten vahinkoa vastaan, kuin myöskin ajoi asioita ihmisten ja eläinten hengenvakuutuslaitoksille, joitten kauniilla kirjaimilla präntätyt taulut riippuivat hyllyissä ja loodissa. Tästä kaikesta sai rahat poikineen eikä se ollenkaan ollut mitään onnen kauppaa, ja nytkin juuri oli käynyt saataviansa velkomassa ja hän ei saanut samassa oltua tulematta Anniakin tervehtimään.
Anni kiitti kohteliaasti ja pyysi antamaan anteeksi, ettei hänellä nyt ollut mitään erikoista tarjottavana. Ernestiina vakuutti, ettei hän ollut sitä varten tullutkaan.
"Sen sinusta uskonkin", sanoi Anni, ja ne sanat sopi kääntää moneen päin. Anni puolestansa oli vallan varmaa siitä, että Ernestiina oli tullut tänne koston himosta. Anni, joka aina oli Ernestiinaa pitänyt halpana, Annin piti nyt pakahtuman kateudesta ja harmista. Mutta Annissa kuitenkin vielä oli sen verran ravintolan tytärtä, että hän taisi tuommoista häijyyttä torjua muutamilla kohteliaasti löylyttävillä puheenparsilla ja sen ohessa myöskin näyttää vanhaa kopeuttansa — hänpä olikin talon tytär Leijonasta ja Ernestiina vaan katala sukulainen, joka kerran oli heillä palvellut — kun hän huomautti Ernestiinaa siitä, että monenmoista askaroimista löytyi, joka oli sopivaa ainoastaan alhaisemmille ihmisille, mutta parempain ihmisten ei sopinut kaikenmoisiin raha-ansioihin ryhtyä.
Ernestiina oli todellakin tullut Morgenhaldeen vahingon ilosta, ja sen huomasi siitäkin, että hän oitis tultuansa rupesi kourimaan taskujaan, jossa oli naula poltettua kahvia ja sama verta sokeria, jonka hän aikoi Annille lahjoa tuliaisiksi. Mutta samassa kun hän Annin näki, muuttui hänen vahingon ilonsa vilpittömäksi suruksi, ja kun Anni häntä noin ylhäisesti puhutteli, niin hänessäkin heräsi tuo entinen nöyrä alammaisuuden tunto ja hän unohti sekä silkkihameensa että kultakellonsakin. Tuliaiset, jotka hän oli aikonut lahjoa, ne hän nyt tarjosi kuin maistiaisiksi taikka kauppatuttavuuden vuoksi, ja hänen sanansa tuli oikein sydämmestä, kun itkusilmin sanoi: jos kaikki ihmiset, jotka ovat Leijonassa hyvää nauttineet, nyt sen palkitsisivat, niin olisi Annin vanhemmilla vaikka sata vuotta elääksensä. Hän lisäsi vielä totisella äänellä, että jos vaan olisi tullut Leijonaan naiduksi, kaikki epäilemättä olisi entisellä hyvällä kannalla.
Tämmöinen puhe oli Annin mieleen, ja se teki, että hän unohti pois kaikki vanhat kiistat ynnä tämän sietämättömänsä sukulaisen uudet vaatteet. Nyt kumpikin vuorotellen rupesi toinen toistansa muistuttamaan menneistä onnellisemmista ajoista ja sen ohessa valittamaan, kuinka ihmiset nyky aikaan olivat viekkaita ja kiittämättömiä, ja Anni ja Ernestiina olivat niin yksimieliset, että he erotessaan näyttivät iänkaiken olleen ylimmäisiä ystäviä ja eläneen yhdessä kuin sisarukset.