Anni vielä meni Ernestiinaa saattamaankin kappaleen matkaa ja käski häntä pyytämään miestänsä kuulustelemaan, eikö löytyisi myytävänä joku siistikäs ravintola, varsinkin semmoinen, jossa monta hollia tehdään, jonka heidän sopisi ostaa ja laittaa hyvään kuntoon, ja sitte myydä huoneensa täällä Morgenhaldessa.
Ernestiina lupasi tämän asian toimittaa ja pyysi Annia ehtimiseen, että hän vaan lähettäisi ostamaan puotitavaraa heiltä eikä suinkaan mistään mualta.
Annin päässä pyöri kotiin palatessaan monemmoisia ajatuksia: minun kotini on sentään holhonut hyvin monta ihmistä ja perustanut heidän onnensa, ja meidän itsemme ei enää pitäisi olevan mistään arvosta! Tuo yksinkertainen Ernestiinakin on meillä niin viisastunut, että hän nyt taitaa pitää kauppapuotia ja on saanut miehensä, tuon lamaantuneen kraatarinkin ihmismäiseksi. Ernestiina on ennen pitänyt minun vanhoja vaatteitani, mutta kuinka hän nyt on vaatetettuna? On kuin virkakuntalaisen vaimo ja kilistelee rahoja taskussaan! Vaan minunkos pitäisi elää tästälähin tyhjäntoimittajana ja kuihtuvan täällä ylä-ilmoissa, ja vielä vastaan ottaman lahja-antimia Ernestiinalta? Eipä hän sentään rohjennut tarjota kahvinsa ja sokerinsa minulle lahjaksi, vaan jätti ne maistiaisiksi. — Ei, minun uhripeuraseni, tämmöinen olo ei kelpaa! Minä panen sinun ketarasi toisella lailla keikkumaan ja laitan musiikin, joka on toista nuottia.
Siitä Anni vaan oli mielihyvissään, että hän oli antanut Ernestiinan toimeksi ravintolan haun. Kun siitä vaan saisi tietää jotain vissimpää, niin saisi kaikki asiansa asettaa sen mukaan.
Siksi aikaa hän siis päätti tyyneesti odottaa. — Vasta myöhään ehtoolla palasi Lents takasin kaupungista kieltäväisellä vastauksella. Mitään kirjeellistä sopimusta metsän suojeluksen suhteen ei löytynyt. Kun Lents seuraavana aamuna heräsi ja kuuli kirveitten iskun vuorelta talonsa takaa, oli hänestä kuin joka isku tunkeisi hänen ytimiinsä. Minä tahtoisin kaikkein mielukkaamin kuolla, sanoi hän itsekseen ja istui työhönsä. Hän ei sanonut sanaakaan koko pitkänä päivänä, ja vasta sitte, kun hän ehtoolla sammutti kynttilän kamarissaan, lausui hän lujaa: "Minä soisin saavani noin sammutetuksi elämänikin!"
Anni ei ollut tätä kuulevinaan.
Tähän saakka ei Anni ollut itkun pisaraa vuodattanut tämän surullisen kohtauksen tähden, ei itse tähtensä enempää kuin vanhempainsakaan. Hän pysyi malttuneena, paitsi mitä hän lastensa puolesta valitti. Mutta seuraavana aamuna, kun ei enää tullut kylästä lämmintä nisuleipää eikä ollut kahvipöydälle pantavana muuta kuin tavallista ruokaleipää, rupesi poskia pitkin vierimään katkeria kyyneleitä, jotka lankesivat leivän sekaan. Anni leikkasi Lentsin huomaamatta kyynelten kastaman kaistaleen pois ja söi sen, söi ja itki.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kaikki nurin narin.
Konkursipesän uskotut miehet saattoivat kaikki päivän valkeuteen, ja nyt tuli ilmi, miten Leijona oli menetellyt salavihkaa.