"Sen teen aivan mielelläni".
"Sinä olet kovin vanhentunut, Lents; sinä näytät niin kivulloiselta.
Onko se tosi, että Annista on tullut niin häijy aviovaimo?"
Lentsin kasvot kävivät tulipunaisiksi, ja Katriina huusi: "Oi minua vaivaista lasta, kuinka tyhmä minä olenkaan! Älä vaan paheksu kaikella muotoa, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi; minä en suinkaan ole tahtonut sinua loukata, eikä se puhe varmaankaan ole totta. Ihmisillä on aina paljon puhumista niin pitkä kuin päivä on, ja jos päivä ei piisaa, parsitaan öillä. Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi; ajattele etten ole sanonut ollenkaan mitään. Minusta oli, näetkös, niin kovasti hauskaa, että kerran tulit luokseni omaan kotiini, mutta nyt on koko hauskuus ohitse, enkä minä saa mitään lepoa viikkokausiin. Se oli oikein sanottu, kun Leijonan emäntä Maisulle sanoi, että minä olen kovin tyhmä. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi löyhät sanani".
Katriina kurotti kätensä Lentsille, ikäänkuin saadaksensa sanansa takasin kouraan.
Lents kätteli Katriinaa ja vakuutti, ettei hän lainkaan ollut pahoillaan, päin vastoin hyvillään ja sydämmestänsä kiitollinen. Molempien kädet vapisivat. Lents tahtoi kohta paikalla mennä matkoihinsa, mutta Katriina vieläkin pidätti häntä ja tahtoi jatkaa puhetta pitemmältä, että nuo hänen tyhmät sanansa tulisi palkituksi, ja sitte kun Lents vihdoin viimeinkin lähti, huusi Katriina vielä hänen peräänsä: "Sano Annille paljon terveisiä minulta, ja tulkaa kerran yhdessä meitäkin tervehtämään".
Lents meni tietänsä, lainahattu päässä. Sinä kävelet kerjuhaussa, sanoi hän itsekseen surumielisesti naurahtaen.
Katriinan sanat kajahteli tiellä hänen korvissaan. Samalla lailla kuin Katriina varmaan moni muukin häntä surkutteli. Se häntä suretti, mutta surutunteensa hän koki poistaa, ja syytti itseään siitä ettei hän ollut miehekkäämpi.
Matkasauva putosi sen satoja kertoja hänen kädestään, ja joka kerta kun hän kumartui sitä ottamaan, tuntui hänestä, kuin selkä taittuisi.
Semmoista se on, kun vaipuu synkkämielisiin ajatuksiin. Yksin kädetkin putoisi, ellei ne istuisi lujasti kiini. Anna surun lentää, ja ole mies!
Lents rohkaisi mieltänsä ja käveli pää pystyssä rohkiasti eteenpäin. Päivä paistoi ja lämmitti, jääpuikot vuorenkyljillä kimaltelivat ja tippuivat. Pitkät matkat ja iloiset matkalaulut, joita hän niin monta kertaa oli lauluyhteydessä laulanut, muistui nyt hänen mieleensä, mutta niitä laulamaan hän ei lähtenyt; hän ei ollut mielestään enään sama mies, joka ennen oli niitä sydämmensä pohjasta laulanut.