Sukulaiset, joita hän poikkesi tervehtimään, sanoivat hyvin iloisesti terve-tultuansa, ja monesti hän kertoi hattujutun, selittääksensä tätä hänen pahaa pulaansa. Sitte kun hän luuli nähneensä, ettei hänen kulunutta hattuansa huomattukaan, lakkasi hän siitä kertomastakin, mutta juuri kun hän ei mitään puhunut siitä, yksi ja toinen itsekseen ajatteli: hän mahtanee olla hyvin ahtaassa tilassa, kun hän noin huonossa hatussa käy.
Muutamat vastasivat hänen asiallensa kohteliaasti, toiset olivat törkeitä. "Kuinka meidän apumme tulisi kysymykseenkään! Sinulla on suuri suku, on monta rikasta lankoa ja vielä upporikas setä. Heidän pikemmin tulee sinua auttaa".
Ne, jotka olivat hyväluontoisempia, sanoivat: "Me tarvitsemme itse rahaa, meidän täytyy rakentaa ja olemme ostaneet uuden pellon". Toisessa paikassa taas sanottiin: "Olisit vaan osannut tulla kahdeksan päivää aikaisemmin, olisi meillä ollut antaa rahaa, mutta nyt ne ovat lainattuna hypoteekkia vastaan".
Raskasmielisenä Lents matkusti eteenpäin, ja kun koti tuli mieleensä, oli hänen rintansa täysi: "Oi, joska minun ei koskaan tarvitsisi palata ylös Morgenhaldeen. Paras kaikesta olisi kuolla pois ja maata maan alla, tuolla metsässä, jossa on kyllä tilaa".
Vastustamaton voima kuitenkin häntä alinomaa vei eteenpäin matkallansa.
Tuossa on Knuslingen ja siellä Maisu asuu veljensä luona. Tottahan yksi ihminen kumminkin löytyy, jonka sinun tulosi iloiseksi tekee.
Kuka oli iloisempi kuin Maisu, kun Lents astui sisään. Maisu istui akkunan vieressä ja kehräsi rohtimia, ja kohta kun hän Lentsin näki, lensi rukki tiehensä. Kaksi kertaa Maisu pyhki tuolin, johon Lentsin piti istuman, eikä hän lakannut valittamasta, että huoneessa näytti niin siivottomalta; vasta hän nyt oikein huomasi, kuinka ummehtunut ja savuttunut tupa oli. Nyt Lentsin piti kertoman kaikki tapahtumat sitte viimeisen, mutta hän ei saanutkaan suun vuoroa Maisulta, joka puhui puhumistaan. "Ensimmältä minä täällä tahdoin kuolla viluun, kun olin tottunut Morgenhalden suloiseen aurinkoon. Siellä aurinko ei anna ainoatakaan sädettä, josta ei kostuisi. Oi hyvä Lents! Vaikka sinun kävisi kuinka hyvänsä, ole aina iloinen ja kiitollinen siitä, että aurinko on sinulle niin armas, ja sitä ei kenkään sinulta riista. Toista täällä. Seitsemään viikkoon ja viiteen päivään aurinko ei näytä hahmoansakaan täältä meidän laaksossa. Toisena päivänä loppiaisesta kello yhdentoista aikaan päivällä heittää aurinko ensimmäiset säteensä tuonne ylös vuoren huipulla kasvavaan perunapuuhun, ja siitä alkaen on siellä ylängöllä auringosta hupaa, ja suvelta meilläkin on oivallisen lämmin. Mutta nyt olen jo tähän olooni tottunut. Mutta mimmoiselta sinä Lents näytätkään! Sinun kasvoissasi on jotain outoa, jota minä en tunne, eikä sinulla ole oikea muotosi. Mutta kun sinä vedät suusi noin nauruun, sinulla taas on se vanha hyvä muotosi. Joka ehtoo ja aamu minä rukoilen sinun ja sinun perheesi edestä, ja totta kaiketi sinäkin siitä olet tietänyt. Enkä minä ole Annille enää vihoissani, en ollenkaan. Annilla on ollut oikein; ei minusta vanhasta vatuneesta ole muuhun kuin maan multaan. Mimmoisiaka sinun lapsesi ovat? Mikä on heidän nimensä? Jos minussa vielä keväällä on henki, minä tulen luoksesi; minun täytyy nähdä lapsesi, vaikka minä sinne konttaisin". Ja nyt Maisu kertoi, että hänellä oli kolme kanaakin ja omastakaa kaksi hanhea ynnä oma potaatimaa. "Me olemme köyhiä", sanoi Maisu laskien kätensä toinen toisen päälle rintaan, "mutta meidän ei ole, Jumalan kiitos, tarvinnut jouten katsella, kuinka toiset syö; meillä on itsellä aina ollut leipä suruti suussa. Ja tulevaksi kevääksi minä, jos Jumala suo, hankin itselleni kutun". Maisu kiitti hanhiansa, ja eritoten kanojaan. — Entäs kanat itse, kuinka niitten oli laita tuolla häkissä, uunin takana talvikorttierissaan? Ne kaakottivat, kohteliaasti kiittäen, ja vääntelivät päitään välisti oikealle, välisti vasemmalle päin vierasta, jolle heidän hyviä avujaan julistettiin. Vielä päälliseksi tuo kullankeltainen kana mielihyvillään levitti molemmat siipensä ja pudisteli niitä olevilla annillansa. Lents ei saanut sanoja suuhunsa, ja Maisu luuli häntä lohduttavansa siten, että hän aika lailla rupesi Leijonan emäntää laittamaan, ja välimmiten taas kiitti voutitalokkaan Katriinaa, kuinka paljon hyvää hän teki kaikille köyhille koko paikkakunnalla. "Hän höystää kanojani, ja kanani taas antavat höystettä minulle". Maisu nauroi näitä sukkelia sanojaan.
Viimein Lents vuorostaan sai sanoa sen verran kumminkin, että hänen taas täytyi mennä. Anni sanoo oikein, kun sanoo hänen aina laakottelevan liian kauan joka paikassa, vaikka maa hänen jalkainsa alla polttaisikin; hän ei ole mies keskeyttämään puhetta, jos jollakulla on hänelle jotakin valittamista taikka puhumista. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän Annin nuhtelevan häntä juuri nyt, tällä paikalla; hänen mielessään Anni seisoi hänen takanansa muistuttamassa häntä lähtemään jo. Hän katsoi taaksensa, olisiko Anni todellakin täällä. Hän otti nopiasti hattunsa ja keppinsä. Mutta nyt Maisu käski häntä tulemaan kanssansa vinttikamariin; hänellä oli jotakin sanomista. Lentsin rinta vavahti. Oliko Maisullakin jotain sanomista heidän eripuraisuudestansa kotielämässä? Maisu ei kuitenkaan siitä asiasta henkeänsä vetänyt, otti vaan olkivuoteesta raskaan, täpötäysinäisen ja moneen kertaan solmitun kengän ja sanoi: "Tässä on sata guldenia ja kolme kruununtaaleria; tee minulle se hyvä, että otat niin paljon kuin vaan tahdot, tee nyt se, minä pyydän sinua, muutoin minä en saa unta. Näetkös, sitte sinä nukutat minua, ja minä saan uneni takasin".
Lents ei ottanut rahoja vastaan. Kun hän vaan tahtoi jättää hyvästi, rupesi Maisu itkemään, ja piti vielä hänestä kiini ja sanoi: "Jos sinulla on jotain äidillesi sanomista, anna minun tietää se. Minä pääsen hänen tykönsä pian, jos Jumala sen sallii, ja kyllä minä toimitan kaikki sinun puolestasi. Jos niin olisi, että sinun äitisi olisi ujo sanomaan meidän Jumalallemme kaikkea, niin minä sen teen. Uskotko minua siitä?"
Maisu ei laskenut Lentsin kättä irti, vaan piti siitä ja sanoi monta kertaa: "Minulla olisi vielä paljon sanomista sinulle ja se on juuri kielelläni, vaan ei nyt tule mieleeni, mitä se on, mutta minä olen vissi siitä, että kohta kun olet pois, minä sen muistan. Minun pitäisi sinua vielä muistuttaa jostakin; etkö sinä taida sanoa, mitä se on?"