Lents ei taitanut sanoa sitä ja lähti vihdoin melkein mielipahoillansa menemään.
Tiellä Lents poikkesi erääsen ravintolaan, ja tervehdykseksi hän kuuli vastaansa äänen huutavan: "Hei hauskaa, että sinunkin saa kerran täällä nähdä". Se oli vanha Pröbler, joka häntä näin tervehti. Hän istui pöydän takana kahden kumppanin kanssa ja kokonainen suuri viinipullo edessä. Toinen juomakumppaneista oli se sokea pelimanni Fuchsberg'ista, jonka urkuja Lents joka vuosi uudelleen viritti. Sokean pelimannin kasvot kävivät jotenkin pitkäksi, kun hän kuuli Lentsin äänen, mutta hän koki parantaa sen siten, että hän nosti lasinsa korkealle ja huusi: "Terve tuloa; minun kanssani ja minun lasistani sinun pitää juomasi". Lents kiitti. Pröbler oli täällä kuin kotona; hän tahtoi nousta ylös ottamaan Lentsiä vastaan, mutta hänen jalkansa käskivät häntä istumaan alallansa, ja nyt hän huusi lujasti: "Istu tähän alas, Lents, ja anna ulkomailman peittyä lumeen ja mennä konkurssiin, se ei muuta ansaitsekaan. Täällä me istumme tuomiopäivään saakka. Minä en huoli muusta, en ollenkaan muusta, ja sitte kun minulla ei mitään ole, myyn takkini ja juon sen suuhuni, ja menen lumihankeen, ja sillä lailla te sitte pääsette maahanpaniaiskustannuksista. Nähkää nyt, hyvät kumppanini, tässä näette parahimman esimerkin siitä, mimmoinenka lumppumailma nykyaika on. Se, joka on muita parempi, se survotaan. Maistappas kerran, Lents. Kas niin! Nähkää, tää mies tässä oli paras ja kelvollisin mies mailmassa, mutta mitenkä mailma on häntä kohdellut! Ollessansa vielä nuori mies, ja eritoten hänen äitinsä kuoltua, kun kaikki hokivat: Morgenhalden Lentsin pitää naiman, — silloin tietkää, sanon sen, ettei varpusetkaan, käydessään puhjenneen jyväsäkin kimppuun, ole hohkopäisempiä kuin tytöt silloin olivat".
"Jätä se nyt sikseen", sanoi Lents.
"Ei, sinun ei tarvitse kainosella", tydytti Pröbler, "totta se on sulaa totta. Sekä tohtorin tyttäret, että paperintehtailian tytär, joka on niin kaunis ja niin rikas, ja jonka paroni Dingsda nyt on kihlannut, kaikki ne olisivat ilomielin hänet ottaneet. Kohta hänen kihlauspäivänsä jälkeen sanoi paperintehtailia minulle: Morgenhalden Lentsille olisin minäkin tyttäreni mielelläni antanut. Entäs kuinka nyt on laita? Minä en sentään hiisku sanaakaan, Lents, ole vakaa siitä, etten minä sano sanaakaan, mutta kyllä sen tietää Jumala taikka paha henki, kuka komentoa pitää tahtoo. — Katsokaapas nyt tätä miestä tässä! Hänen oma appensa on hänen paljastanut, ja hän on myynyt hiuksetkin hänen päälaeltansa, ja nyt hänen talonsa keskellä talven ahdinkoa on hyvin täpärällä. Oi Lents, olen minäkin aikanani ollut kelpo mies, vaan minä en enää mistään huoli, minä olen jo saanut tarpeekseni. Olethan sinäkin jo saanut samaa kokea. Kulje nyt ympäri mailmaa, jos sinä jotain tarvitset; mene ja hae hyvänsuopia ihmisiä. Paneppas nuuskaa! Ihmiset kyllä aukaisevat toosansa ja tarjoovat sinulle näpillisen nuuskaa; ei yhtään muuta kuin näpillisen. Otappas nuuskaa nyt!" Pröbler tyrkytti hänelle toosastansa ja nauroi hillittömästi.
Lentsin sydän vapisi, kun hän näin esiteltiin loistavimpana esikuvana hävinneestä miehestä; semmoista kiitosta hän ei ollut ikinä ajatellutkaan saavansa. Hän koitti Pröblerille todeksi näyttää, ettei se ole laitaihmisen tekoa, jos itsensä hulttiomeksi heittää ja sitte huutaa: Näetkö nyt, hyvä mailma, mitä olet tehnyt! Etkö kadu tekoasi? — Hän esitti Pröblerille omat ajatuksensa asiasta, ettei kukaan saa mailmalta odottaa sitä, jota hän itse voi aikaan saada, että jokaisen pitää oleman oman onnensa seppä, ja jota enemmän hän puhui, sitä innokkaammin se kävi, mutta semmoiset ajatukset eivät pystyneet Pröblerin päähän. Hän otti taskustansa veitsen ja pöydästä toisen, tuppasi ne Lentsin käteen ja huusi "Siinä on sinulla nyt veitset kädessä; minä en voi sinulle mitään tehdä, enkä teekään, mutta sano nyt minulle suoraan, olenko minä reutale, vai voisinko olla mailman ensimmäisiä miehiä, jos mailmalta olisin autetuksi tullut. Sinun appesi, jonka paholainen punnitkoon luodittaisin, se mies on voidellut narisevat saappaansa minun ytimelläni; siitä on ollut hänelle hyvää saapasvoidetta. Sano suoraan, olenko minä reutale, vai mitä minä olen?"
Lents myönsi, että Pröbler tietysti olisi ensimmäisiä mestaria, jos hän vaan pyrkisi suoraan maalia päin. Pröbler löi kätensä pöytään ja huusi ääneensä ilosta. Lentsillä oli täysi työ pidättää häntä syleilemästä ja suutelemasta.
"Minä en muuta ruumiinsaarnaa kaipaa; Lents on jo pitänyt sen, ja nyt olen kuullut kyllikseni, ja nyt minä juon pohjaan, pohjaan, aivan pohjaan!"
Lentsin täytyi myös tyhjentää lasinsa, ja Pröbler kaasi nopiasti toista sisään ja huusi riemuissaan: "Tohtori tahtoo minua parannuksen päälle tuohon uuteen vapriikiinsa. Se on myöhäistä. Minun puolestani on jo tarpeeksi tohtoroittu ja vaprikoittu. Katsokaa päälle, tuossa on Morgenhalden Lents. Kaikki häntä kunnioittaa, tänäpänä vielä, huomennakin vielä, mutta kauanko sitä kestää? Minunkin on ollut laita sama, vaan nyt, kun kylän läpi kuljen, jokainen osoittaa minua sormillaan ja pudistaa olkapäitään sanoen: ois ja äis, se mies ei ole juuri mitään, se on Pröbler! Tottele minua, Lents, äläkä tule näin vanhaksi, vaan tee aikaisemmin täysi käännös! Kuule, Lents! veljeni! Minä annan sulle hyvän neuvon. Muistatko vielä, kuinka me yhdessä puuhailimme mallikelloa? Tiedätkö mitä me silloin oikeastaan olimme? Me olimme kokonansa yksi pari mallinarria. Sinä hankit saada kelloseppäin yhteyden aikaan. Mahdollista kyllä, että semmoisen saatkin, mutta sitte jossakussa iltaseurassa jätät sen herran haltuun. Kuule, veljeni! Älä minusta erkane vielä, istu, istu vähän vielä; minä annan sinulle hyvän neuvon. Sinulle minä testamenteraan kaikki. Kuule! Mailmassa saa vielä rahalla ostaa ilomielisyyttä, unohdusta ja riemua. Minä tiedän, mikä sinun sydäntäsi kalvaa. Minä tiedän, missä kissa pahnojen alla makaa; minä tiedän kaikki, — Pröbler tietää enemmän kuin muut ihmiset. Kun sydäntäsi kalvaa, vala sinne viiniä, joko viiniä taikka paloviinaa; se panee unohtamaan, eikä ole huolta kelloista, eikä kalluista, ei tunnista, ei päivistä, ei öistä eikä ajasta ollenkaan; on kuin olisi iankaikkisuus sydämmessä".
Pröbler pauhasi hurjasti ja sekamaisesti; välisti ikäänkuin salamoitsi selviä ajatuksia, välisti hän taas vaipui mielettömyyteen. Hänen puheistaan ei saanut selkoa, oliko se totta, että hän oli Leijonan isännän konkurssissa kadottanut kaikki vanhan päivän varansa, vai luulotteliko hän sitä, taikka oliko se hänen salassa pitämänsä, mutta nyt huutokaupassa myyty kelloteoksensa, joka häntä näin äköitti epätoivoon? Aina vaan hän tavan takaa huusi Lentsille: "Juo nuorena ollessasi hyvään aikaan kurkkusi poikki, ennenkuin sinun täytyy näin elää kuristumaisillasi kuin minun on täytynyt".
Lentsille kävi tukalaksi kuulella tätä tyhjää lorua, ja häntä pöyristytti nähdessään elävästi silmäinsä edessä, mihinkä ihminen joutuu, joka itsensä heittää hulttiomaksi, ja jonka ainoa turva on unohtaa itsensä ja kaikki.