"Sen teen kuin teenkin. Tule mukaan. Saapas nähdä iloa, jonka moista ei toista maan päällä".
"Juokse yksistäsi vaan vuorta ylös; minusta ei ole iloitsemaan ja minä olen kovin väsynyt. Minä odotan tässä. Mene nyt pikaa ja joudu pikaa takasin". —
Faller kiiruhti ylös vuorelle ja Lents istui tien viereen kiviläjälle, ja samoin kuin kaste paraikaa lankesi puille, pensaille ja ruoholle että kaikki jälleen virkistyisi, niin yksinäisen sielullekin lankesi jotakin niinkuin taivaallista kastetta. Tuolla pienessä vuorihuoneessa, jossa oli pimeä, vilahtaa nyt valkea, ja valo ja ilo koittaa ihmisten sydämmissä; he ovat ison aikaa olleet alakuloisia, mutta nyt ilo puhuu ilmiin.
Ei ole maan päällä suurempaa autuutta, kuin hyväntekeväisyys.
Faller tuli hengistyneenä takasin ja kertoi, kuinka kaikki oli riemuinnut; morsiamen vanha isä oli avannut akkunan ja huutanut päin laksoa: "ole tuhannen kertaa siunattu, sinä hyvänsuopa ihminen!" ja morsian oli väliin itkenyt, ja väliin riemusta huutanut.
Ison aikaa molemmat ystävät astuivat eteenpäin, kumpikin ääneti ja omissa ajatuksissaan. Fallerin astunta oli riuskaa, tukevaa, hänen koko käytöksessään oli jotakin reipasta ja uskaliasta, ja kun Lents otti askeleitaan tasan hänen kanssaan, hänkin kävi niinkuin reippaammaksi.
Siinä paikassa, jossa vuori taas kohoo, katsoi Lents kerran taaksensa kirkkomaata päin ja huokasi syvästi.
"Minunkin isäni lepää siellä, enkä minä ole saanut isääni pitää niinkauan elossa kuin sinä", sanoi Faller.
Lents käveli edellä, vuorta ylös. Mikä tuo valkoinen on, joka liikkuu tuolla ylähällä vuorella? Kukahan se siellä on? onko se mahdollista? Eikö se olekaan totta, että äiti on kuollut? Niin, ei hän sitä kestä, hän tulee varmaankin takasin…
Sisällisesti vapisten katseli sureva sinnepäin.