Kuinka hauskat huoneet siellä oli! Lieneekö muualla mailmassa niin mielenmukaisia huoneita, joissa on niin hyvä ja lämmin olla ja joitten asunnoissa kukoistavat hyasintit tuoksuttavat lemuansa? Ja ihmiset ovat niin ystävällisiä ja hiljaisia, ja sen näkee kaikesta, ettei täällä kuule ankaraa, ei pahaa sanaa, ja kun näin istutaan kaikin yhdessä ja kaikkein sydämmet ovat kuin uskollisesti sulaneet yhteen, se lämmittää enemmän kuin paras uuni.
Lentsin piti juoman teetä. Amanda tarjosi ja sanoi: "Olipa se oikein hupasaa, että kerran meillekin tulitte. Kuinka Anni voi? Jos minä tietäisin, että se olisi rouanne mieleen, niin tulisin häntä joskus tervehtimään".
"Minä en ole sitte kello neljältä tänä aamuna ollut kotona — minun mielestäni on kuin olisi jo kahdeksan päivää kulunut — mutta minun luullakseni Anni voi hyvin, ja kyllä minä sitte lähetän sanan, jos joskus tulisitte meitä tervehtimään". Näin sanoi Lents lujalla äänellä ja katseli samassa ympärilleen, sinne tänne, ikäänkuin hakisi hän jotain. Kuka tiesikään, mitä kaikkia ajatuksia hänen mielessään vaihteli.
Toista olisi ollut, jos hän oli kosinut jotakuta tän talon tyttäristä. Olisihan Pilgrim vahvasti vakuuttanut, ettei häntä olisi hyljätty. Sitte hän nytkin täällä istui kuin oma poika, ja hänellä olisi tyyssia mailmassa, ja kummoinenko se olisikaan! Hänen rouvansa kunnioittaisi ja pitäisi häntä arvossa, ja kaikki nämä hyvät ihmiset olisivat hänen omaisiansa.
Ensimmäinen siemaus teetä, jonka Lents joi, melkein istui hänen kurkkuunsa.
Vanha kylätuomaritar — tohtorin äiti —, joka istui teepöydässä erikoisella keitollansa, oli erittäin mielihyvissään Lentsin seurasta. Lentsin piti istuman hänen viereensä ja puhuman oikein lujaa, koska hän oli huonokuuloinen. Hän oli ollut Lentsin äidin leikkikumppani ja tiesi kertoa hänestä paljon, kuinka he nuorina ollessaan olivat yhdessä hauskutelleet erinomattain huviajoissa laskiaisaattona, joita ei nyt enää vietetty, ja silloin Maria aina oli ollut ensimmäinen laskemaan hauskinta leikkiä. Vanha kylätuomaritar myös kysyi Maisun perään, ja Lents kertoi tavanneensa hänen — Maisun rahantarjouksesta hän tietysti oli ääneti —, ja niinikään hän kertoi Katriinan avuliaisuudesta, jota hän kaikkia kohtaan osoitti, ja kuinka hänen teki mielensä kasvattia. Tätä kaikkea Lents osaavasti kertoi.
Koko kotikunta kuulteli häntä tarkasti ja katkomatta, ja Lents näytti olevan kuin hiukan hämmästynyt siitä, että hän näin sai puhua ilman kinaa sekä tuntematta tuota tavallista: "Oih, mitä ne semmoiset asiat minuun kuuluu!"
Vanha kylätuomaritar käski Lentsiä tulemaan useammin ja tuomaan rouansa muassaan. "Sinun rouasi tuntuu olevan niin toimelias ja hyvä; sano hänelle ja lapsillesi terveisiä minulta". Lentsin mielestä oli niin outoa, kun hän sai tätä kaikkea omakohtaisesti kuulla ja kiitollisuudella vastaan ottaa. Vanhus puhui niin sydämmen pohjasta eikä hän suinkaan sitä tehnyt pilan viteeksi. Tässä perheessä ei suinkaan puhuta ihmisistä muuta kuin hyvää, ja siitä on ollut seuraus se, että vanhuskaan ei ole muuta kuullut kuin hyvää.
"Vähää ennenkuin sinä tulit", sanoi vanha kylätuomaritar, "lakkasimme juuri puhumasta sinun isästäsi ja minun miesvainajastani. Täällä kävi kerran eräs kellokauppias Preussista, joka sanoi, ettei tänaikaiset kelot käy yhtä oikein kuin siihen aikaan, kun sinun isäsi ja minun mieheni vielä elivät; ne eivät enää käy niin paikalleen. Päinvastoin, sanoin minä, kellot, kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan, varmaankin tähän aikaan käyvät yhtä paikalleen kuin ennen aikaankin, mutta ihmiset silloin eivät vielä olleet niin tarkkoja ajan suhteen kuin nyt ovat. Siinä se ero on. Onko minussa oikeus, vai eikö, Lents? Sinä olet rihti mies, onko minussa oikeus, vai eikö?"
Lents sanoi, että se oli oikein puhuttu, ja erinomaisen hupaista oli hänen mielestään kuulla, ettei vanhoja aikoja kiitetä uuden ajan kustannuksella.