Tohtori meni. Tiellä kävellessään hän monta kertaa luiskahti ja melkein vaipui lumeen, joka kauttaaltaan vajosi ja jonka pinnalta petollinen kivilouhikko pisti näkyviin. Hänen täytyi tarkemmin katsella tietä eikä kävellä niin syvissä ajatuksissa, kuin hän teki. Hän mietti sitä, jota Pilgrim hiljakkoin oli hänelle sanonut, että Lentsillä kyllä olisi, niinkuin sanotaan, hyvät päivät, mutta kotielämä ei häntä tydyttänyt; hän halusi onnea, iloa, sydämmellistä rakkautta — mutta sitä hän oli paitsi.
Lents jäi yksin istumaan tupaan. Hän oli niin väsyksissä, vaan kuitenkaan hän ei saanut lepoa. Hän käveli edes takasin tuvassa kuin vangittu otus häkissä. Hänellä olisi ollut tohtorille paljon valittamista. Hän tunsi kovaa särkyä jäsenissään, ja yhtäkkiä hän rupesi huutamaan: "Oi tämmöistä elämää! Olla kipeänä ilkeän vaimon luona, jonka kanssa ei voi tulla toimeen! Tässä nyt olen voimatonna ja saan pitää kaikkea hyvänä, kuulella kaikkea pahaa itsestäni. Minun taudin puhtini ei ole muuta kuin kuria, eikä minun parahimmat ystäväni uskalla tulla luokseni. Ennen kuin täällä virun kipeänä pahanilkisen vaimon armoilla, — ennen tulkoon omakätinen kuolema!"
Tuuli puhalsi valkean sammuksiin; huone tuli savua täyteen. Lents avasi akkunan ja katseli kauan ulos. Kettinkisepällä ei näy mitään valkeeta, hän makaa mustassa mullassa. Se joka olisi niin onnellinen, että pääsisi kaikesta tästä kurjuudesta!
Ilma oli lämmin, merkillisen lämmin; katon räystäät tippuivat, ja tuuli riehui ja pauhasi vuorella ja laksossa, ja ilmassa pamahteli ikäänkuin yksi tuulenpuuska toista pakoittaisi eteenpäin. Vuorella huoneitten takana jyskii ja jyrisee: vihuri on vihoissaan siitä, että siltä on riistetty metsä, jossa se mieliksensä saisi vinkua, ja sen siaan se nyt purkaa vihaansa pihan kastanjapuihin ja petäjiin, jotka rytisten ja ratisten notkistuvat sinne tänne. Se vaan on hyvä asia, että huoneet ovat rakennetut vanhanaikaiseen tukevaan tapaan ja vanhasta honkapuusta, muutoin olisi vaara läsnä, että tuuli tempaisi mukaansa huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Se vasta olisi lystillistä, se! Lents hymyili katkerasti, mutta monta kertaa hän katsoi ympärilleen peloissaan, sillä tänäpänä nuo vanhat hirret ja orret jyskävät niin eriskummallisesti, ikäänkuin koko tää vanha rakennus aavistaisi mitä sisällä tapahtui. Ei olekaan, ajatteli hän itsekseen, nämät vanhat seinät koskaan kuulleet semmoisia sanoja eikä kukaan näissä huoneissa asuneista vielä ikinä viettänyt tämmöistä yötä tämmöisessä mielen tilassa, ei minun isäni eikä isoisäni, eikä isoisän-isäni.
Lents meni ottamaan kirjoituskalujaan, ja tuossa hän tietämättänsä seisoi kynttilä kädessä peilin edessä ja katseli tuijotti omia pullistuneita silmiään. Viimein istui hän ja rupesi kirjoittamaan. Hän keskeytti kirjoitustaan monta kertaa, pani kätensä silmille ja sitte taas hän kirjoitti kiiruumman kautta. Hän hieraisi silmiään; niistä ei herunut kyyneleen pisaraa: sinä olet jo vallan unohtanut itkun pois, sinä olet jo liiaksikin mies, sanoi hän kolkosti itselleen. Hän kirjoitti:
"Sydämmestä rakas veljeni!
Rintani on pakahtumaisillaan, kun nyt sinulle kirjoitan, mutta minun täytyy vielä kerran puhella sinun kanssasi. Minä muistelen niitä päiviä ja niitä kesä-öitä, joita minä kävellen vietin sinun kanssasi, minun rakas veljeni. Minä en voi uskoa, että minä se olin; se oli joku toinen ihminen. Jumala tietää sen ja minun äitini taivaassa myös, etten minä ehdollani ole elämässäni ketään loukannut, ja jos olen loukannut sinua, minun oma rakas veljeni, anna se minulle anteeksi, minä pyydän sinua tuhannen kertaa anteeksi: se on tapahtunut vastoin mieltäni. Ei semmoisen ihmisen, kuin minä olen, tarvitsisi ollenkaan elää.
Ja niin se tällä haavaa onkin: minulla ei ole muuta neuvoa kuin kuolema. Minä kyllä tiedän, että se on häpiällistä, mutta parempi on kuolema, kuin vaivalloinen elämä. Minä olen joka päivä kuin murhaaja. Sitä en kestä. Minä itken yöt kadoksiin, ja siitä syystä minä itseäni ylenkatson. Minä uskallan sanoa sen, että minä olisin ollut suora, tyyne, kelvollinen mies, jos olisin saanut kulkea omaa suoraa tietäni. Minä en ole luotu vastakamppiin. Minä itken sitä, kun ajattelen mimmoinenka minusta on tullut, ja kumminkin minä olen ollut toisenlainen. Jos minä eloon jäisin, se olisi häpiäksi lapsilleni, mutta nyt on ainoastaan kuolemani omaksi häpiäkseni. Vuoden kuluttua se on unohdettu ja haudalleni on ruoho kasvanut. Yhtä minä sinulta anon, luottaen hyvään sydämmeesi ja kaikkeen hyvään, jota minulle olet osoittanut koko elinaikasi: ole kuin isä minun turvattomille lapsilleni! Oi minun lapsi parkojani! — Minä en uskalla ajatuksiani jatkaa. Sen joskus luullut kelpaavani isäksi, jonkamoista parempaa ei mailmassa. Minä en siihen kykene, en kykene lainkaan. Se joka itsestänsä ei minua hyvänä pidä, sitä minä en voi siihen taivuttaa, se on minun ristini, ja siitä en pääse; se on kuin täytyisi minun kiivetä lasiseinää ylös. Minun äiti vainajallani on ollut oikein, kun on sanonut: kaikkia saattaa kylvää ja istuttaa ja ahkeruudella aikaan saada, mutta yhtä ei kylvämällä eikä istuttamalla saa, vaan sen täytyy kasvaa itsestään, ja se on hyvänsuopeus. Se, juuri se ei meillä kasva siinä maassa, jossa sen kasvaa pitäisi.
Mene lapsinesi kylästä pois silloin, kun minä haudataan. He eivät saa sitä katsella. Pyydä lupa papilta ja kylätuomarilta, että saisin levätä vanhempaini ja heidän lastensa vieressä. Kaikkein heidän lastensa on paremmin käynyt kuin minun. Minkätähden minä yksin olen eloon jäänyt, saadakseni tänkaltaisen lopun?
Sinä olet Wilheni kummi, ja nyt pitää sinun olla hänelle isänsä siassa. Sinä olet aina sanonut hänellä olevan kykyä kuvaantoon, pidä nyt huolta hänestä. Ja jos sinulle on mahdollista, tee sovinto Petrovitschin kanssa; kenties hän sentään tekee jotain lasteni hyväksi, kun minua ei enää ole. Ja sen sanon sinulle vielä kerran — minä en suinkaan tahdo tällä hetkellä sinua pettää valheella — että hän oikeastaan pitää sinusta, ja teistä voi vielä tulla hyvät ystävät, ja hänellä on hyvä sydän, parempi kuin hän myöntää tahtoo; sen on äiti vainajanikin satoja kertoja sanonut. Minun vaimoni … minä en tahdo sanoa hänestä mitään. Kun vaan lasteni käy hyvin, puhuttakoon minusta perästäpäin mitä hyvänsä.