Minun on täytynyt kuulla ja sanoa paljon, jota en olisi uskonut mahdolliseksi. Oi mailma sinun päiviäsi!
Minä olen vangittuna ja minun täytyy päästä vapaaksi. Minä olen viettänyt öitä ja päiviä, jotka minusta ovat olleet yhtä pitkiä kuin vuosikaudet. Minä olen väsynyt, kuolemaan saakka väsynyt, enkä enempätä kestä. Jo moneen kuukauteen, kun painan silmäni kiini ja tahtoisin nukkua, tuntuu minusta kaikki niin hirvittävältä, ja sama on minun laita päivälläkin. Minä en enää kestä tätä mustaa unta, minä halajan valkoista unta, ja se valkoinen uni on kuolema!
Siitä rahasta, jonka olen sinulle velkaa, olkoon kelloni, joka minulla on taskussani, sinun omaisuutesi, ja se tykyttäköön uskollista sydäntäsi vasten, kun minun sydämmeni ei enää tykytä. Sitte kun minun kaluni myydään, osta sinä minun isä-vainajani viila ja säilytä se Wilhelleni. Minä en jätä hänelle mitään periä jälkeeni, mutta sano hänelle kumminkin aina ja usein, että hänen isänsä ei sentään ole ollut mikään huono mies. Hänellä on myöskin minun onneton luontoni, mutta vieroita se hänestä pois, kasvata poika oikein lujaksi ja miehekkääksi. Ja sitte tuo pieni piiskuinen tyttölapseni — — —
Minua kivistää, kivistää kipeästi se, että minun täytyy erota elämästä; olenhan minä vielä niin nuorella iällä, mutta parempi on erota nyt. Tohtori pitäköön murhetta siitä, ettei minua viedä Freiburg'iin ylioppilaitten käsiin. Sano hänelle sydämmellisiä terveisiä ja kaikille hänen omaisillensa. Hän on kyllä monta kertaa huomannut, kuinka minun on ollut laita, mutta sitä ei kukaan tohtori voi auttaa. Sano myös kaikille laulukumppanillemme jäähyväiset, erinomattain Fallerille ja laulunjohtajalle. Minun sydämmestäni rakastettu veljeni! Minulla olisi mielestäni vielä paljon sanomista, mutta silmiäni huikaisee. Hyvää yötä nyt! Voi hyvin ja elä hauskasti! Iäksi päiviksi,
sinun uskollinen veljesi
Lents".
Hän pani kirjeen kokoon ja kirjoitti toiselle puolelle: "Armaan veljeni
Pilgrimin omaan käteen".
Päivä koitti; Lents sammutti valkean. Kirje kädessä, ikäänkuin viimeinen tervehdys avaralle ulkomailmalle, katseli hän ulos akkunasta. Tuolla toisella puolella vuoria nousi aurinko. Ensiksi näkyi vaalean keltainen raita taivaan rannalla ja sen yli ajelehtaa pitkä tumma pilvi. Pilven ylipuolella levenee taivaan avara sinikansi, ja koko aukea valkovaippainen maanpinta ikäänkuin värähtelee hallavassa valossa. Tumman pilven reunalla ilmaantuu hienoinen hehkuva rusko, sydän pysyy tummana, kunnes äkkiä — pilvi repee heleän keltaisiin hattaroihin. Koko taivas kellahtaa ja vähitellen käy se punaiseksi ja ennen pitkää kaikki loistaa hellässä purppuraloisteessa. Se on se valkeuden mailma, se kirkkaan olon mailma, joka sinulle vielä kerran näyttäikse, ennen kun siitä iäksi eroot.
Lents pisti kirjeen taskuunsa, meni ulos ja käveli huoneittensa ympäri; hän vaipui polviin saakka lumeen. Hän palasi takasin tupaan. Anni ei noussut tänäpänä ylös; Lents puki itse lasten päälle ja söi einettä heidän kanssaan. Suurimmalla hellyydellä hän heille antoi ruokaa ja juomaa; sitte, kun huoneenkello rupesi soimaan, käski hän palveluspiian taluttamaan pikku Wilheä kädestä ja ottamaan tytön käsivarrellensa ja menemään Pilgrimille. Hän aikoi ensin antaa kirjeen piian käteen, mutta otti sen taas hänen kädestään ja pisti sen salaa pikku tytön taskuun. Hän ajatteli näin: kun lapsen vaatteet ehtoolla riisutaan, niin kirjekin huomataan, ja silloin on kaikki jo ohitse.
"Mene Pilgrim'ille", käski Lents kerran vielä, "ja odota siellä siksi kun minä tulen, ja jos niin, ett'en tulisi, ole siellä siksi kun pimenee". Hän suuteli lapsiansa, sitte kääntyi hän poispäin ja nojasi päänsä pöytää vasten. Näin hän lepäsi ison aikaa. Huoneessa ei kuulunut hiiren hivahdusta. Ulkona kuului soitettavan yhteen; Lents nosti päätänsä ja kuulteli siksi kun kellot lakkasivat soimasta. Sitte hän pani ovet telkeen ja palasi tupaan takasin. Tämän tehtyä hän huusi surkeasti: Herra Jumala, anna minulle tämä tekoni anteeksi, mutta sen täytyy tapahtua! — — Hän vaipui alas polvilleen, ja olisi mielellänsä rukoillut, jos hän olisi saanut rukoilluksi. Osasihan Annikin usein rukoilla, Anni niin — mutta tuskin oli rukouksen viimeinen sana käynyt hänen huuliltansa, jo taas oli tora ja kina ja herjaus ja pilkkasanat valmiina suussa. Hän, Anni on rikkonut kaikkea vastaan mitä taivaassa ja maan päällä on… Hän tehköön kanssani seuraa… Ei, hän jääköön eloon. Mutta hänen silmäinsä edessä loppuni tapahtukoon, hänen täytyy omin silmin nähdä, mitä hän on saanut aikaan…
Hän peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, sitte hän puristaen nyrkkiänsä karasi kamariin aikomuksella murhata itseään Annin nähden. Hän veti sängyn uutimet auki — ja kuuli pikku tytön, joka oli puikahtanut istumaan äidin viereen sänkyyn, huutavan häntä vastaan: kukkuu! kukkuu! Lents kävi kuin hengettömäksi ja vaipui alas sängyn viereen. Nyt samassa — nyt kuuluu jyrinä — maa aukaisee kitansa ja nielee kaikki — — on kuin ukkonen jyrisisi maan alla — maan yli ilmassa — — se iskee kaikella voimalla rakennukseen — — yhtäkkiä päivänen muuttuu yöksi, synkiäksi yöksi.