Lentsikin nyt meni työhön, mutta hänen päänsä oli tänään kummallisen sekamainen. Hän erehtyi monta kertaa viilojen otossa, ja isävainajansa viilan, joka muutoin oli kuin jokin pyhä kalu, sen hän mielipahoillaan heitti syrjälle.
Taikahuilu rupesi soimaan. "Kuka on pannut värkin uudestaan käymään?" kysyi Lents äkisti ja ihmetellen.
"Minä", sanoi oppipoika. Lents ei tähän sanonut mitään.
"Jo on aikakin panna kaikki uudestaan käymään. Mailma ei seisahdu siitä, jos yksi ihmissydän on iäksi lakannut sykkimästä ja vaikka yksi murehtiva iki pitkiksi päiviksensä vapaaehtoisesti olisi liikkumatta paikaltaan". Lents jatkoi tyyneellä mielin työtänsä.
Kisälli kertoi sitte, että eräs nuori mestarin poika Triberg'istä oli palannut kotiin ulkomailta ja aikoi nyt asettaa oman pelikello-verstaan ja asettua tälle paikkakunnalle asumaan.
Sille miehelle, ajatteli Lents, sinuna sopisi myydä kaikki tyyni, ja sitte sinäkin saattaisit mennä katsomaan, miltä mailma oikein näyttää. Mutta tämä matkahalu juolahti hänen päähänsä ainoastaan kuin kaukainen muisto menneitten aikojen mieliteosta. Todenperäistä halua hänellä ei enää ollut, ja sekin seikka, että hänen setänsä oli pannut huhun hänen muuttamisestansa käymään ja täten tahtoi häntä siihen pakoittaa, sekin teki hänen vastahakoiseksi. Hän otti taas isä-vainajansa viilan käteensä ja katseli sitä hetken aikaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Se mies, joka tätä viilaa on käyttänyt, on koko ikäpäivänsä — jos lukee pois jonkun pienen matka-ajan — pysynyt paikallansa ja ollut onnellinen; mutta sepä totta — hän menikin jo nuorena naimisiin, se oli toinen laita, se.
Lents lähetti tavallisesti oppipoikansa valajalle, joka asui vuorella, tuolla toisella puolen, mutta tänäpänä hän meni itse sinne. Palattuansa, istahti hän hiukan aikaa työllensä. Olihan vähän väärin, jos et menisi Pilgrimille. Päivän kuluttua puoliväliin, lähti hän vuorelta alas kylän läpi ja ketoa ylös Pilgrimin luo. Tämä hyvä toveri istui maalaustelineillään ja maalasi. Hän nousi ylös, kävi molemmin käsin pitkään, sileään, vaalean-punertavaan tukkaansa ja löi Lentsille kättä oikealla. Lents sanoi nyt kuinka odottamaton ilo oli hänellä kuvasta ollut ja kuinka uskollista ja sydämellistä tämä ystävän teko oli. "Mitä vielä", kielsi Pilgrim ja pisti molemmat kätensä väljin roimahousuihinsa, "mitä nyt vielä, itsellenihän minä täten hyvää teen. Tuskalliseksi käy minusta vuodet kadoksiin maalailla noita lemmityitä kyliä ja pispan-hiipan muotoisia kirkkotornia, joissa on niin suuri reikä, että numerotaulu siihen mahtuu, ja tuo niittomies viikatteineen seisoo siinä aina eikä pääse paikaltaan, ja vaimo lapsineen on tulemassa häntä vastaan eivätkä pääse koskaan perille, ja lapsi kurottaa käsiään, mutta ei tavoitakaan isäänsä ikinä. Ja tuo mies riivattu seisoo siinä aina selin päin, enkä minä häntä koskaan kasvoiltaan tunne. Mutta täytyy vaan sata sataa kertaa maalata noita myrkyn viheriäisiä kampsuja. Mailman meno on semmoista, että alinomaa halutaan yhtä ja samaa. Mielestäni minä taitaisin noita maalata vaikka silmät kiini, ja sentään minun täytyy uudestaan samaan työhön ryhtyä. Nyt minä olen tehnyt itselleni sen hyvän, että olen maalannut äitisi kuvan. Muutoin minä en enää ota maalatakseni mitään muotokuvia; täkäläisten kasvot eivät ole minun mieleeni enkä tahdo nousevalle polvelle tehdä sitä kiusaa, että heidän vielä lisäksi täytyisi noita maalauksiani katsella. Sinun sedälläsi on oikein, kun sanoo, ettei hän anna kuvaansa maalata. Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti siitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän saisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin ja vanhan Fritzin rinnalla. — Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin pyörää kiertäisi vaan".
"Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että olet maalannut äitini kuvan minua varten?"
"Jos vaan siitä huolit. Tule, aseta itsesi tähän näin. Minä olen vähimmin tytyväinen kuvan silmiin, niitä en tahdo saada luonnistumaan. Tohtori oli täällä tänään aikasin, ja hän sanoi samaa. Hänen oli määrä tuoda muassaan erään vieraankin, joka pystyy taideteoksiin, mutta hän nousi niin myöhään ylös. Sinulla on ihan äitisi silmät. Tule, aseta itsesi tähän, juuri tähän näin. Ole nyt alallasi, ajattele jotain hyvää minusta, eli ole kuin antaisit lahjan jollekulle. Se oli hyvä asia, että menit Falleria takaamaan. Ajattele sitä, niin saat äitisi silmät, jotka sydäntä lämmittävät. Hymyillä et saa. Ainoastaan tuo hyvä, tuo vilpitön katsanto, tuo … tuo … nyt, nyt on oikein. Älä räpäytä silmiäsi. — Mutta enhän minä saakaan maalattua, kun sinä itket!"
"Minun silmiäni vaan vetisteli hiukan", vakuutti Lents, "minun täytyi ajatella, että äitini silmät…"