"No hyvä, jätetään tällä erää sikseen. Minä jo tiedän. Lakatkaamme tykkänään. Sen lisäksi on pian päivällisaikakin. Sinä toki syöt päivällistä kanssani?"
"En; älä pahaksesi pane, minä syön päivällistä Petrovitschin kanssa".
"Minä en pahaksu mitään sinulta. Sano nyt, kuinka sinun muutoin on?"
Lents kertoi nyt, että hän puolittain oli päättänyt lähteä matkoille noin parin vuoden ajaksi, ja kehoitti ystäväänsä panemaan nuo entiset rauenneet tuumat toimeen ja lähtemään yhdessä hänen kanssaan. Kentiesi nyt saavuttaisivat sen onnen, kuin siihen aikaan toivoivat saavuttavansa.
"Älä tee sitä, älä lähde", väitti Pilgrim vastaan. "Näetkös Lents, sinä ja minä, me molemmat emme ole syntyneet pohatoiksi, ja niinhän se onkin oikein. Minun isäntäni Don Bastian, se oli oikea mailman mies, joka osasi koota rahaa; hän se on matkustanut puolen mailmaa eikä kuitenkaan tiedä mailmasta enempää kuin pässi. Mihinkä hän vaan tulee, missä ikinä hän kävelee ja seisoo, hän ei muuta kuin ajattelee: kuinkahan täällä saisi raha-äyrin kokoon? Miten saisi oikein säästetyksi ja peijatuksi? Ja sen hän ymmärtääkin pitkin koko mailmaa. Spanian talonpoika on yhtä tyhmän-sukkela kuin Saksankin, ja heidän pääriemunsa on riisua toinen toisiaan liiviin saakka. Kun minun Don Bastianini palasi kotiin, hänellä ei ollut muuta hyvää matkoiltaan kuin rahansa eikä muuta murhetta kuin mitenkä hän nuo rahat parahiten tallettaisi. Se, joka semmoinen on, saa jotain kokoonkin".
"No, entäs me sitte?"
"Se, jota huvittaa muukin kuin käypä raha, ei rahasta paljon piittaakaan. Näetkös minua; minulla ei ole muuta liikamaista helisevää kuin kitarrini, ja onhan sitä siinä. Minä olen näinä päivinä kerran kuulustanut nuorinta Don Bastiania Jumalan kymmenissä käskyissä, ja silloin sikisi sukkela ajatus aivoissani. Kuinka ensimmäinen käsky kuuluu? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. — Siinä sanotaan paljon. Ei yhdelläkään ihmisellä saata olla useampaa kuin yksi ainoa Jumala. Sinulla ja minulla on iloa taiteestamme. Sinä olet onnellinen, kun olet saanut valmiiksi soittovärkin, jossa kaikki sointuu hyvin yhteen, ja niin minäkin kohdastani olen, vaikka usein käy minulle vastahakoiseksikin se, että minun täytyy maalata tuota iankaikkista pikku kylää iankaikkisine niittäjineen, vaimoineen ja lapsineen. Mutta kun työni on valmis, se ilahuttaa minua, ja sitä tehdessäni minä olen iloinen kuin lintu, kuin tuo peipponen, näetkö, joka istuu tuolla kirkonkatolla. Ja se, jolla on iloa työstänsä, se, jonka kaikki halu ja harrastus on työssänsä kiini, se ei myöskään sen lisäksi taida mieltänsä vaihettaa siihen, kuinka rikastuisi, kuinka keinottelisi ja mailmaa kavaluudella pettäisi. Se, jolla vaan on senkaltaista iloa, jota ei saa rahallakaan, mitä se huolii rahasta ja omaisuudesta? Minulla on iloa tarpeeksi, katsellessani kasvavia puita, kuinka auringon säteet leikkivät oksissa, kuinka ne heiluvat ja humisevat niin kotimaisesti ja hauskuttavasti. Tarvitseeko minun sen puolesta olla metsän omistaja? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. Se on hyvä lause se. Tuo muu Jumala on paraasta päästä piru itse, sen saatat huomata omasta sedästäsi Petrovitschistä. Vielä olen löytänyt evankeliumissa toisenkin paikan, joka kuulluu oikein ja pitää yhtä: et sinä saata yhtaikaa palvella Jumalaa ja mammonaa".
"Muuta sinä luokseni asumaan", oli Lentsin ainoa vastaus ystävälle, "minä laitan sinulle yli-tuvan valmiiksi ja vielä kamarin sen viereen".
"Sinä tarkoitat hyvää, mutta hyvin se ei olisi. Lents, sinä olet ihmeteltävä. Sinä olet syntyäsi aviomies ja perheenisä. Sinun pitää naimasi, ja minä jo edeltäkättä olen iloissani siitä, kuinka ma sitte kerron sinun lapsillesi juttuja minun matkoiltani. Kun minä tulen vanhaksi enkä enää saa ansaittua mitään, sitte sinä saatat ottaa minut itse tähteni huoneesesi ja ruokkia minua kuolemaani asti. Mutta nyt, pidä nyt silmäsi auki. Heitä minä vaikka hiukan syrjällekin, minä en ole siitä minään, päin vastoin kehoitan sinua sitä tekemään, että setäsi Petrovitsch muistaisi sinua testamentissaan. Ei olisi hullumpaa, jos saisi periä. Minullakin kyllä on taipumusta perimään, niin suuri taipumus kuin olla taitaa, mutta, Jumala parantakoon, minulla on pelkkiä köyhiä sukulaisia, joiden ainoa rikkaus on lapsiparvet. Minä olen ainoa koko joukossa, jolta joskus on jotain perittävää. Olenhan minäkin tuommoinen perisetä, yhtä hyvä kuin Petrovitschkin".
Ystävä teki Lentsin iloiseksi, aivan niin kuin paraikaa ripeä päivänpaisteinen sade ulkona virvoitti luontoa. He odottivat, siksi kun sade lakkasi, ja nyt mentiin yhdessä ravintolaan; mutta jo ulkopuolella he erosivat, sillä Pilgrim sanoi, ettei hän Lentsin seurassa mene Petrovitschin näkyville. Ravintolan edustalla seisoi kyytirattaat ja Leijonan isäntä seurasi erästä nuorta miestä ulos, kurotti hänelle kaksi sormea hyvästijätöksi ja siirsi samassa lakkiansa hiukan takaraivolle.