Petrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni siksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja Pilgrimin kanssa.
Anni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun Lents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä askareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini kihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi. Mutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä Petrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli mäyrän ja rottakoiran sekasikiö.
"Hyvää päivää, Lents!" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin vähän närkästyksissään. "Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä, että olin sinut käskenyt päivälliselle?"
"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani".
"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa, mutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole päivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut ainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki seitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt syömään".
Anni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin syrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: "ota sinä loppu". Sen perästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi postista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi, laski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt hän rupesi syömään.
"Näetkös", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen talrikkiin, tuolle tuntemattomalle, "näetkös, näin minä mielelläni elelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä annettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän nurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani".
Kun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti kappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä kolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla hänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa ruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun tarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle: "tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas niin, hiljaa!"
Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.
Tämän jälkeen poju — koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen — sai ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika hypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen, puoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki sanomalehteä.