Lents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi ollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: "setä, minkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden matkustusretkelle?"
Petrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään, sitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani sanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin: "Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut tahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille".
"Sitä minä en muistuttele".
"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi; mutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä tulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä minä sitä voisikaan".
Sedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta sedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi hänen huonoa muistoansa.
"Lents, siirry hiukan likemmäksi", kuiskasi setä ystävällisesti, "ei tarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos noudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan".
"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?"
"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se. Katsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet, onnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa Baden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja mihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua palvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään. Löyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja jos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti päivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän olisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka pitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä mitään. — Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia ja koulumaksoja ja ulostekoja".
"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko mailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon".
"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja painoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella liipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. "Katsoppa, tuossa hyörii Anni". — Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään tietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: "Katsoppa, siinä on kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini. Niin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät palveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa isäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa ruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen päivä häntä nauraa".