Kun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti menollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi Petrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa, että hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.
Sedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä, eikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti Pilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän itsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään eikä pitänyt vaimoväestä väliä.
Poju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.
"Hiljaa!" manasi Petrovitsch, "ole ääneti ja alallasi; me mennään kohta jo kotiin makaamaan, ole nyt vaan ääneti. Tule, poju. Käytkö sinä mukaan, Lents?"
Lents saattoi setäänsä hänen kotiinsa saakka, jossa huoneet olivat suuret ja komeat, vaikka hän yksistään siellä asui. Kohta kun hän tuli, ovetkin aukenivat itsestään, kuin taikavoimalla, sillä palvelustytön oli määrä pitää vaaria ja avata ilman hänen kolkutustaan. Vieras ihminen, jolla ei ollut erinomaista asiaa, ei uskaltanut mennä sisään, ja kylässä sanottiin: ei sinne kärpänenkään pääse ilman passia.
Lents jätti tässä hyvästi, ja setä kiitti häntä haukotellen. — —
Lents oli hyvällä päällä, kun hän taas jäljestä puolen päivän istui työssänsä.
Huone, joka oli käynyt niin autioksi, ettei hän siellä luullut mielestään voivansa kauan kestää, tuntui hänestä taas niin kotoiselta. Ei niistä ulkohuvituksista olekaan oikeata hauskaa; hauskaa löytää ainoastaan omassa kodissa. Lents rupesi katsomaan paikkaa äitinsä kuvalle: parashan paikka oli tuossa isän viilan ylipuolella. Siitä sopii äidin katsella alas, kuinka poika tekee työtä, ja hän itsekin saattaa työstänsä katsella ylös äitinsä puoleen.
Pidä huoneet hiukan siistimpinä, oli Lents sanonut Maisulle, ja Maisu oli oikein närkästyksissään vastannut: ne ovat aina siistit! Lents ei tahtonut puhua suutansa puhtaaksi, minkätähden hän olisi suonut niitä erinomaisen siistiksi; hän, näet, odotti joka hetki Annia äitineen kuulemaan ja katsomaan urkuvärkkiä, ennenkun se vietäisiin ulos mailmaan. Silloin myös oli hänen aikomuksensa suorastaan kysyä — sillä suorin tie on aina paras — mitä tuo kulkupuhe taiteliasta oikein tiesi. Hän ei kuitenkaan ollut siitä oikein selvillä, onko hänellä oikeutta kysymään semmoista asiaa, vaan hän arveli, että hänen piti kysyvän; sitte vasta hän taitaisi Annin kanssa haastella toisella lailla, joko niin, taikka näin.
Päivä kului toisen perästä, eikä Annia vaan kuulunut, ja Lents käveli usein Leijonan ravintolan ohitse, menemättä sisään ja vihdoin katsomatta sinnepäinkään.