"No hyvä, mutta anna se lahjaksi sitte. Minäkin joskus sinulle lahjoitan jotain".

"Setä, minä en tiedä — minä en tiedä, mitä minä siihen sanoisin. Mutta minun mielestäni se on niin, etten minä saa sitä antaa omasta kodosta kenellekään".

"Olkoon niin, jää siis tänne sitte", sanoi Petrovitsch tuolle hengettömälle käsityökalulle ja laski sen taas entiselle paikalle.

Pian hän jälleen lähti Ibrahimin kanssa laksoon päin.

Myös puolen penikulman takaakin ynnä tuonpuolisesta laksosta tuli väkeä ihaelemaan soittokapinetta, ja Maisukos vasta oli onnellinen, kun ensimmäinen vieras hänen omasta kotokylästään, tuttu vihtimies, tuli ja sanoi kaikkein kuullen: "Ei ole sataan vuoteen niin paljon kansaa meidän kulmalta ollut liikkeellä. Vahinko vaan, että tuo kello kapine menee menoaan mykkänä eikä soita täältä Odessaan saakka ja sano näin: 'Minä tulen Schwarzwaldista, ja siellä asuu taitavia ihmisiä, jotka saavat tämmöistä aikaan'." Maisu kuulteli naurusuin ja oikein onnellisena. Niin Knuslingenilaiset vaan osaavat puhua, eikä niin osaa puhua kukaan, olkoon kotoisin mistä hyvänsä. Maisu jutteli, kuinka kauan ja ahkeraan Lents oli tätä pelikelloa valmistanut ja kuinka usein hän oli yösydännäkin noussut ylös korjaamaan jotain, jota oli saanut päähänsä; siinä teoksessa oli monta salaisuutta, joita ei kukaan taitanut tutkia; Maisu yksistänsä tietysti tiesi kaikki tyyni, eikä lujempaa sydämmen-tykytystä tunne yksikään tyttö, kuullessaan rakkauden ensimmäisiä kuiskutuksia, kuin Maisu nyt tunsi, kun oitis ensimmäinen mies hänen kotokylästään sanoi näin: "Niin Maisu, ja semmoinen talo, jossa semmoinen teos on valmistunut, niin säntilleen ja niin puhtaasti soi — semmoinen talo myös on kaikin puolin kuin talon olla pitää, ja siihen on sinullakin osasi".

Tähän puheesen Maisu näytti, kuin olisi hän tahtonut sanoa: niin järkeviä ihmisiä kuin meillä kotokylässä ollaan, ei olla missään mailimassa. Minä en tahdo ketään loukata eikä kukaan sitä pahaksensa panko, mutta sen minun täytyy sanoa: tuo mies on ensimmäinen ja ainoa, joka on osannut asiat oikein selittää. Kuinkas kaikki muut ovat tehneet? He ovat seisoneet ja katselleet kuin härkä uuteen porttiin. Ammuu! Ammuu! Mutta toista Knuslingenilaisien! Jumalan kiitos, että minäkin olen Knuslingenilainen! — Niin Maisun muoto sanoi, niin sanoi Maisun kädetkin, jotka hän pani sykkivälle sydämmelleen ja samaa sanoi hänen silmänsäkin, kun hän tätä tehden katseli taivaaasen päin.

Lentsin täytyi aina nauraa, kun Maisu jokikisellä aterialla hoki hokemistaan, kuinka häntä Knuslingenissa kiitettiin, ja kuinka Knuslingen tosin on pieni kylä, mutta sentään siihen kuuluu kaksi kappeliakin: Fuchsberg ja Knebringen.

"Huomen-aamulla minä lyön kannen kiini ja huomen-ehtoolla Taikahuilu tekee menoa", sanoi Lents.

"Joko huomenna?" valitti Maisu ja katseli pakkalaatikkoa, ikäänkuin hän olisi tahtonut rukoilla sitä vielä viipymään kauemmin: "onhan kotona hyvä oltava ja karttuuhan siten kunniaakin".

"Yksi asia minua ihmettää", jatkoi Lents, "se, minkätähden tohtorin herrasväki ei tule ja … ja sitte … sitte on Leijonaltakin luvattu tullaa".