Maisu hieroi otsaansa ja kohotti olkapäitään, pahoillansa siitä, ettei hän tietänyt mitään; hän ei voinut millään muotoa tietää, mitä niin isosissa perheissä tapahtui.
Ison aikaa oli Leijonan Anni muistuttanut äitiänsä menosta Lentsille, mutta äiti ei tahtonut mennä ilman isää. Jos ei isä ollut muassa, oltiin ylhäisyyttäkin vailla, mutta tuo hänen ylhäisyytensä ei juuri taipunut menemään kenenkään luo, vaan hänen itsensä luo piti jokaisen tuleman, joka halusi huomatuksi tulla.
Mutta nyt, viimeisenä päivänä, oli Anni saanut tiedon — hänellä oli visut tiedusteliansa — että tohtorin piti mentämän Lentsille, ja nyt piti hänen ylhäisyytensäkin saataman taivutetuksi, ja tänä viimeisenä päivänä vasta oikia aika onkin mennä, sillä tänään kaikki isoisemmat meneekin. Äiti ja tytär päättivät, että Morgenhaldeen lähdettäisiin vasta sitte, kun tohtorin oli menty edellä, mutta hänen ylhäisyydellensä ei puhuttaisi tästä juonittelusta mitään, sillä sitä hänen oma tarkkuutensa ja arvonsa ei olisi sietänyt.
"Sinuttelia tulee!" huusi Maisu aamulla aikasin, kun hän katsoi kyökin akkunasta ulos. Sinutteliaksi vanha väki kutsui nuorta ja nuoren tapaan reipasta koulunopettajaa, sen tähden että kaikkia naimattomia miehiä kylässä sinutteli, jota moni pahaksensakin pani, ja senpätähden hänen seurakumppaninsakin häntä kutsuivat laulumestariksi, josta nimestä hän paljon piti. Hän se oikeastaan olikin lauluyhteyden perustaja ja keskus, ja vielä sen lisäksi hän yhdessä Lentsin, Pilgrimin ja Fallerin kanssa olivat nelisin valioimpia laulukvartettia. Lents sanoi hänelle sydämmellisesti tervetuloa, ja Maisu samassa pyysi häntä viipymään pari tuntia kumminkin auttamassa ottamaan niitä monia vieraita vastaan, jotka tänään tulisivat.
"Niin", sanoi Lents, "jää vaan meille; sinä et usko, kuinka minun on paha ollani siitä, että teokseni nyt viedään pois. Samalla varmaankin tuntuu, kun oma veli taikka lapsi perheestä lähtee vieraille maille".
"Sinä liioittelet taas", varoitti opettaja, "sinä vaihetat joka asiaan osan sydämestäsi. Mistä sinä sitä uutta aina saat siaan? Sinä tiedät, etten minä oikeastaan paljon piittaa uruista…" — tässä meni Maisun nenä solmeen, mutta opettaja jatkoi: "urut ovat lapsia ja lapsimaisia varten. Minä vähän kyllä klaveristakin piittaan, syystä että sävelet siinä on valmiina; klaverin soitto ei ole yhtään sen enempää, kuin jos laulukappaletta viheltelee, ja teidän urkuvärkillänne kyllä on kielet ja keuhkot, mutta sydän puuttuu".
Maisu meni pahoilla mielin huoneesta pois. Jumalan kiitos, että Knuslingenilaisia vielä löytyy mailmassa, jotka kaikkia paremmin ymmärtävät. Vähän ajan takaa hän kuuli sisällä tuvassa laulettavan tuota tuntoisaa laulua: "Nyt mun täytyy lähteä". Lentsillä oli raikas, vaikkei ihan täysiääninen tenori, ja opettajan ei tarvinnut koroittaa täyttä baassiansa, ettei kävisi ylen lujaksi. Tämän heidän laulunsa Maisu katkasi, huutaessaan avonaisesta ovesta: "tohtorin herrasväki tulee!"
Opettaja meni ulos huoneen edustalle heitä niinkuin edeskäypänä vastaanottamaan.
Tohtori tuli rouvansa ja kolmen tyttärensä kanssa ja sanoi kohta omituiseen miellyttävään tapaansa, vaatimatta mitään, mutta ei ollut sitä vastaan mitään väittämistäkään, että Lents ei kuluttaisi työn-aikaansa pitkillä puheilla, vaan panisi soittovärkin oijetis käymään.
Sen hän tekikin, ja kaikki kuuliat olivat ilmeisesti iloissaan. Kun ensimmäinen kappale oli soinut loppuun, sai Lents kuulla niin paljon kiitosta, että hän painoi silmänsä maahan, ja kaikki kiitossanat olivat niin suoraan sanotut, ettei niissä ollut tinkimisen varaa kohteliaisuuden kannaltakaan.