"Isoäitimme käski onnittelemaan teitä", sanoi tohtorin vanhin tytär, ja Bertha huudahti: "Kuinka monta ääntä sentään tuommoisessa kotelossa on olemassa!"
"Tokkohan sinulla niin monta olisikaan?" sanoi isä leikillänsä.
Vanhin tytär sanoi vieläkin Lentsille: "Teillä on erinomaisen hieno soitannollinen aisti", ja tätä sanoessaan hänen ruskeat silmänsä olivat kuin kirkastuneet.
"Jos vaan minun isä-vainajani", vastasi Lents, "olisi minulle lasna ollessani ostanut pienen viulun, kentiesi olisin soitannosa pitkällekin päässyt".
"Sinä olet päässyt pitkälle kyllä", sanoi paksu, läntä tohtori, laskein leveän kätensä Lentsin hartialle.
Opettaja, jolla omasta kohden oli eri ilonsa siitä, että hän pystyi soittovärkin sisärakennukseen, päästi nyt Lentsin vaivasta selittää sen kaikkia seikkoja rouvasväelle, eikä Lents olisikaan osannut niin juurta jaksain sanoa, kuinka erittäinkin nuo pienet crescendo- ja decrescendo-kohdat olivat tähän yhteen sovitetut, ja kuinka tarkkaa aistia siihen tarvitaan, kun tahtoo saada sävelet kuulumaan voimakkaasti, loukkaamatta niitten hienoutta, kuin myöskin kestävät ja äkkinäiset sävelet oikein tasan ääntymään. Hän selitti tavan takaa, kuinka soitannollinen aisti ja käytännöllinen taito ovat yhtä tämmöisen soittovärkin valmistelussa, ja kuinka varsinkin nuo synkkämieliset kohdat olivat miellyttävästi onnistuneet; kahta vaikeampi oli, sanoi hän, saada soittokappaleen periaatetta ilmi, kun työskennellessä täytyi noudattaa metronomia, sillä vapaasti soittava niekka ei koskaan soita metronomin mukaan ja on sen takia esteetön tunteittensa ilmiannossa. Hän oli juuri uhossa antaa selkoa tuon suuren vetovärkin käyttämisestä, sen pää-äänistä ja lisä-äänistä, ja erinomattain telojen laadusta, kuinka niitten täytyy olla lujasti yhteen-liitettynä, etteivät pintapuoleltaan pehmeästä leppäpuusta, mutta sydän monesta eri puu-lajista, joitten syyt ovat asetetut eri suuntiin — kun hän kesken selityksiään yhtäkkiä katkaistiin, sillä Maisu kuului ulkonna sanovan erinomaisen ystävällisesti ja sydämmellisesti tervetuloa. Lents meni ulos. Siellä oli Leijonan isäntä rouvineen ja heidän tyttärensä Anni. Leijonan isäntä antoi hänelle kättä ja nyykkäsi sen ohessa päätänsä, joka tiesi samaa kuin olisi hän tahtonut sanoa: sen enempää ei voi pyytää, kuin että ylhäiseksi tunnustettu kunnon mies osoittaa nuorukaiselle sitä kunniata, että tulee neljännes-tunniksikin silmäilemään teosta, jonka valmistus on kysynyt vuosikausien ahkeraa työtä.
"Joko sinä vihdoin viimeinkin tulit?" tervehti Lents Annia.
"Minkätähden sanot vihdoin viimeinkin?" kysyi Anni.
"Vieläkö sitä kysyt? Etkös muista, kun jo kuusi viikkoa takaperin lupasit tulla?"
"Koska se oli? Minä en sitä muistakaan".