"Päivänä äitini maahanpaniaisien jälkeen sinä lupasit tulla pian".
"Niin, niinhän se taisi olla, niin, niin, ja niin se olikin. Minusta on aina tuntunut, kuin olisi minulla joku hyvin tärkeä asia, mutta en ole tietänyt mikä se oli; mutta sepä se nyt olikin, niin oikein. Mutta meidän talossa, sinä et voi ajatellakaan, kuinka paljon siellä on kaikenlaista, joka panee päätä pyörimään". Niin Anni sanoi, ja Lents tunsi niinkuin pienen pistoksen sydämessään.
Oikeastansa hänellä ei ollutkaan aikaa miettiäksensä, mikä häntä näissä sanoissa pahoitti taikka ilahutti, sillä nythän oli kahden puolen, tohtorin ja Leijonan isännän puolelta, sanottava terveiset. Vähältä piti, ettei niinkuin kaupungissakin tehdään, antanut suuta tohtorin tyttäreille, noille ystävillensä, joita hän kuitenkin sydämmestään vihasi, koska he aina näyttivät ikäänkuin karttavan häntä.
Koska Amandakin, tuo ryytimaan mamselli, oli ottanut leveän hattunsa päästään, juuri kuin hän olisi ollut kotona, niin Annikin teki saman, ja hänelläpä vielä oli tuuheampi tukkakin kuin kaikilla kolmella yhteensä ja hän taisi vaikka istuakin omille hiuksillensa, — niin pitkä ja vahva hänen tukkansa oli. Hän levitti kolmikertaisen paksun palmikkokruununsa ja katseli keikahteli hyvillä mielin ympärilleen.
Lents viritti nyt Taikahuilun soittamaan vilkasta valssia, tuota maurilaista laulua: "Hei, kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi", joka erikseen oli sävelletty soittovärkkiin.
Leijonan isäntä hyrähteli hm! hm! Se oli paljon sanottu, se, sillä samassa hän nyykkäsi päätänsä ja imeskeli alihuulellaan, ikäänkuin hän olisi hyvää viiniä maistellut.
"Varsin laadullisesti", sanoi hän vihdoin päättäväisesti ja levitti sen ohessa molemmat kätensä, ikäänkuin hän täten, puustavittaisin ja täysin kourin jakaisi Lentsille kiitostansa, "todella laadullisesti". Nämä sanat olivat totta syytä tähdelliset, kun tulivat Leijonan isännän suusta.
Leijonan emäntä pani kädet rinnallensa ristiin ja katseli Lentsiä vertaamattoman hartaasti sanoessaan: "että kun ihminen sentään voi saada semmoista aikaan, ja noin nuori mies vielä sitte! Ja sen hän tekee, ikäänkuin hän ei olisi yhtään parempi muita. Pysy sinä vaan semmoisena, kuin olet, se on suuren taideniekan kaunein koristus, kun on nöyrä; jatka edelleen vaan, saa samanlaista vieläkin valmiiksi, sinä olet siihen työhön omasi, sen minä sanon".
Näin puhuttuansa hän katsoi tytyväisenä tohtorinnaan, rinta riemua täynnä: noin ei osaa hoikkavartinen ihminen, tuommoinen humalaseiväs puhua, ja jos hän puhuisikin, mitä se puhe sitte on? Se on jotain varsin toista, kuin mitä minä sanon.
Annikin reipastui ja sanoi: "Niin, Lents, tuota soittovärkkiä sinä jo valmistelit, kun äitisi vielä oli elossa, ja hänen siunauksensa on siinä pysynyt. Minä kyllä voin ajatella, kuinka raskaaksi sinulle käy, kun se nyt niin pian on vietävä pois avaraan mailmaan. Tiedätkös mitä? Sinun pitää laittaman niin, että minä saan tuon äsköisen kappaleen; minä tahtoisin oppia sitä soittamaan klaverilla".