"Minä sen kyllä lainaan sinulle", sanoi tohtorin vanhin tytär, joka oli kuullut Annin viimeiset sanat.
"Mutta meillähän se on nelikätisesti soitettavana", sanoi toinen tytär.
"Ja minä olen vaan kaksikätinen", sanoi Anni viisastellen. Näin tytöt sitte lavertelivat ison aikaa, kunnes tohtori heille totisin silmin viittasi, että toki olisivat hiljaa nyt, kun uusi tela oli sovitettu sisään ja toinen kappale alkoi soimaan.
Sitte kun tämä oli loppuun soinut, ja aika oli mennä toiseen tupaan, johon Maisu oli pöydälle tuonut viiniä, voileipää ja juustoa, puhkesi Leijonan isäntä puhumaan ja sanoi: "Lents, sinä saatat sanoa minulle puhtaasti, aivan puhtaasti, kuinka paljon sinä soittovärkistäsi saat; minulla ei ole siitä mitään hyötyä".
"Kaksituhatta ja kaksisataa guldenia tasan ja täsmälleen. Minulla ei ole siitä suurta ansioa. Se on ottanut minulta paljon aikaa ja minulla on ollut suuria kustannuksiakin siitä. Mutta jos ma vielä rupeen toista samanlaista tekemään, tiedän paremmin oman hyötynikin".
"Teetköstä vielä toisenkin?"
"En, ei ole toista tilattu".
"Minä en sitä tilaa, enkä minä oikeastaan pelikelloja kaupitsekaan. Niinkuin sanon, minä en tilaa, mutta jos vielä toisen teet, minä luullakseni sen sinulta ostan, koska tiedossani on paikka, minne sen saan myydyksi".
"Kun minä vaan sen tiedän, ryhdyn taas rohkiasti uutta tekemään, ja siitä on tuleva vieläkin parempi. Minusta tuntuu nyt melkein huokeaksi se, että tämä tässä menee menojaan ja vie muassaan ne vuosikaudetkin, jotka sen työssä ovat kuluneet".
"Niinkuin sanottu on, minä en hiisku sanaakaan sen enempää, enkä sen vähempää. Minun puolestani pitää kaikki käymän tarkoin ja puhtaasti. Minä en tilaa, vaan — mahdollista on".