"Siinäkin jo on minulle kylläksi, ja se tekee minun oikein onnelliseksi. Anni sanoi äsköin minulle samat sanat, jotka minä eilen lausuin Pilgrimille, että minusta tuntuu niin raskaaksi, ettei minun pitäisi oikeastaan sitä sanomani, minusta tuntuu niin raskaaksi, että minun on annettava pois se teos, josta äidillänikin on ollut niin suurta hauskaa".
Anni katsoi siivosti maahan päin. Leijonan emäntä sanoi: "Minullakin on siitä ollut yhtä suuri hauskuus, kuin äidilläsi". Hänen sanottua nämä sanat, tohtorin rouva ja tyttäret katselivat häntä kummistuneina Leijonan isäntä veti kulmiansa syviin ryppyihin ja katsoi nuhdellen vaimoansa, mutta nyt syntyvästä äänettömyydestä Leijonan emännän sanat vasta kävivät vielä kummallisemmiksi. Maisusta nyt oli kumminkin hyvä apu; hän tyrkytti jokaista syömään ja juomaan, ja hänkin oli oikein onnellinen, kun Anni sanoi, että Maisun sopi kopeillakin kun hän piti taloutta niin näppärästi, ettei emäntää huomattu ollenkaan kaivata.
Maisu pyhkieli silmiään hiljan pestyllä esiliinallansa.
Tällä välin Leijonan emäntä keksi sukkelan kysymyksen: "Kuules, Lents, eikö setäsi ole täällä ollut, ja eikö hänkin ole ihastunut sinun ihanneltavaan teokseesi?"
"Hän oli täällä, mutta ei sanonut muuta, kuin että olin myynyt sen liian halpaan hintaan, eikä hän taitanut tarpeeksi puhua oman hyötyni puolesta".
Onhan asian laita niin, ettei ole mitään mieleisempää puheainetta, kuin joku poissa-oleva henkilö, varsinkin jos se on semmoinen mailman matkittu kuin Petrovitsch. Nyt tuli vaan sen päälle, mimmoiseenka ääneen oli aljettava. Anni ja Leijonan emäntä hivuttivat jo kieltään, mutta Leijonan isännän manaavat silmäykset tukkivat heidän suunsa, ja tohtori alkoi Petrovitschiä kiittämään: Petrovitsch muka oli vaan olevinansa noin äreä, syystä että hän pelkäsi pehmoista luontoansa. Sitte, kääntyen opettajan ja Lentsin puoleen, tohtori sanoi: "Petrovitsch on kuin kivihiili, sepä on puuta, joka ennen muinoin, niin kutsutun vedenpaisumuksen aikoina on hiiltynyt, mutta josta lämmintä lähtee runsaasti; semmoinen Petrovitschkin on". Opettaja hymyili niinkuin ollen samaa mieltä, Lents katseli tuijotti sanomatta mitään, ja Leijonan isäntä hyrähteli. Tohtorin vanhin tytär sanoi: Petrovitschin on hauska kuulla musiikia, ja se, joka musiikia pitää hauskuutenaan, ei ole mikään ilkeä, vaan hyvänsydämmellinen ihminen. Lents nyykkäsi yksimielisesti päätänsä, ja Anni hymyili laupiaasti. Olikos Leijonan emäntäkään muita huonompi? Hänpä oli pannut tämän piisaavan puheaineen alkuunkin, eikä kukaan mahtanekaan häneltä ottaa suun-vuoroa. Hän kiitti Petrovitschin järkevyyttä ja vihasi hoksattavaksi, että hän oli Petrovitschin ainoa uskottu; ja vielä sen ohessa hänen puheestaan jotenkin selvästi kuului, että hän itsekin oli järkevä ja kyllä tiesi oikein arvostella niin rikkiviisasta miestä, jota tietysti ei kenen järki hyvänsä käsittänyt. Annillakin oli yhtä ja toista hyvän-puolta lisättävänä; hän kiitti Petrovitschin siistiä käytöstä ja sitä, että hän aina kävi niin puhtaissa ja hienoissa liinavaatteissa ja osasi keskusteltaissa niin huvittavasti leikkiä lasketella; vielähän pojullekin putosi kelpo muruja tältä runsaalta kiitospöydältä. Anni sanoi Petrovitschin olevan aimollisimman kotiystävän, tekipä hänestä viimein pyhänkin, eikä Petrovitschiltä enää puuttunut muuta kuin siipipari, ollaksensa todellinen enkeli. Viimein vieraat rupesivat lähtöä tekemään; opettaja meni tohtorin perhettä saattamaan. Kun tohtori kohta jälkeen lähti, saattoi Lents häntä ja sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi pieni pyyntö, mutta älkää minulta kysykö, minkätähden minä kysyn".
"Mitä se sitte on?"
"Tahtoisin vaan mielelläni tietää, mikä kukkanen se vilun-ihana on?"
"Etkö sinä Amanda tiedä sanoa?" kysyi tohtori.
Amanda vastasi punehtuen: "onhan se se Alppein kukkanen, joka sanotaan kasvavan likellä lumirajaa, ja vieläpä lumen allakin; mutta minä en ole sitä kasvavana nähnyt".