"Sen uskon hyvin, lapseni", sanoi tohtori naurahtaen. "Ainoastaan riuskat Alppijääkärit ja Alppipaimenet uskaltavat mennä tätä itsepintaista kukkasta piilopaikaltaan noukkimaan, ja se, joka sen on löytänyt, tallettaa sen onnistuneen uskaliaisuuden merkkinä. Se on omituinen kasvi, hieno ja hento varreltansa ja niin hiukan mehevä, että sen huokeasti saa kauan säilymään; sen kukka on reunoitettu vaaleansammettisilla lehdillä ja sen varsi on villavan hatuinen. Kun joskus tulet luokseni, Lents, niin näytän sinulle tämän kukkasen. Sen nimi on latinaksi Leontopodium alpinum, joka tietää samaa kuin leijonan jalka Alppein vuorilta. Mistä se on saanut saksalaisen nimensä, en tiedä, ellen saa kirjoista selkoa, mutta kauniimpi se ainakin on, kuin latinainen nimi".
[Kukkasen ja koko tämän kertomuksen saksalainen nimi on "Edelweiss", jonka sanan suomentaja on kääntänyt Vilun-ihanaksi. Samoin kuin "Edelweiss" Alppein vuorilla, Vilun-ihanakin Suomessa tekee terää lumen alla, josta tämä kukkanen selvästi on saanut suomalaisen nimensäkin. Se on yksinkertainen, ujo ja sininen kukka, välisti valkoinenkin ja valkohatuinen. Tuskin on kevään aurinko ennättänyt sulattaa kukkasen hankikammiota, kun Vilun-ihanakin on valmis päivän valoa ihantelemaan. Vaan mustasta mullasta sikii kylmässä hangessa kukkanen, yhtä hellä, kuin pilvetön taivas. — Kukan latinainen tiedenimi on Anemone hepatica.]
Lents kiitti.
Tohtori meni omaisineen vuorta alaspäin.
Kun kaikki jo olivat lähteneet, Leijonan emäntä vielä viivähti Maisun tykönä kyökissä eikä saanut tarpeeksensa kiitetyksi, kuinka kaikki siellä oli niin nättiä ja siistiä. "Olethan sinä kuin oma äiti talossa," sanoi hän ja nauroi samassa harakkanauruansa, niinkuin Pilgrim sitä kutsui, "ja sinä kyllä sen ansaitsetkin, että talon isäntä pitää sinua kunniassa ja uskoo sinun haltuusi kipposet ja kapposet eikä pidä sinulta mitään salassa".
"Sitä hän ei ole tehnytkään, mutta on yksi asia sentään".
"Vai niin? Vai on sentään? Saako tuon tietää".
"Minä en itsekään sitä tiedä. Silloin kun hän tuli kotiin maahanpaniaisista, hän oli kamarin kaapissa mylläämässä, jonka avainta emäntä-vainajamme ei antanut kenellekään, ja sitte kun minä häntä huusin, pani hän kamarin oven kiini, mylläsi vielä ison aikaa ja pani taas kaikki tyyni lukon taa, ja kun hän menee kotoa hän joka kerta vielä koittaa kaapin ovea, onko se vaan oikein lukossa. Muun puolesta hän ei ole epäluuloinen".
Leijonan emäntä tirskui lempeästi ja nauraa kikosti lyhyttä harakkanauruansa. Sepä hauskaa kuulla; äitivainaja on kaiketi saanut säästöön koko sukallisen kultarahaa, eipä tiedä, kuinka paljon sitä löytyykään! — "Tule nyt joskus minuakin tervehtimään", sanoi Leijonan emäntä kohteliaasti, "tule sinä vaan, tule, koska tahdot, ja koska tarvitset, sillä minä en ikipäivinäni antaisi anteeksi, jos menisit muiden kuin minun luo. Sinun veljesi käy usein meillä häkkirattaineen. Eikö sinulla ole mitään asiaa hänelle, jota toimittaisin?"
"Olisihan minulla. Kyllä hän joutaisi joskus kerran tulla minuakin katsomaan".