Lents käveli tuota pitkää, tähän vuoden aikaan melkein pohjatonta tietä Morgenhaldesta edes ja takasin, ikäänkuin kävelisi hän yhdestä huoneesta toiseen. Tiellä hän usein kohtasi miehiä ja vaimoja, jotka häntä onnittelivat, ja moni sanoi: "Sinä näytät kuin olisit kihlattuasi oikein kasvanut".
Asian laita olikin, että Lents siitä ajasta alkaen käveli reippaammasti kuin milloinkaan ennen, ja häntä nauratti, kun joku hänelle sanoi: "Sinä olet korkeassa hinnassa, sillä vaimo, jonka mies saa, on se hinta, josta mies käy. En tahdo sinua loukata, mutta ei ikinä olisi uskonut Annin jäävän kotikylään. On aina sanottu hänen naivan jonkun ravintolanpitäjän Baden-Badenissa taikka taitelian… Saatat kyllä naurahtaa, sillä sinun leipäsi on hunajaan langennut".
Lents ei lainkaan ollut närkästyksissään siitä, että häntä pidettiin Annia halvempana, päin vastoin hän kopeili, kun Anni oli niin sävyisä, että hänet otti. Kun hän istui kamarissa Annin ja äidin luona, ja Leijonan isäntä joskus sinne tuli ja hyrähti jonkun painavan sanan, sanoi Lents: "Oi hyvä Jumala, kuinka suuresti sinua kiitän siitä, että jälleen olet minulle suonut vanhemmat! Oikein hyvät vanhemmat olen saanutkin! Minä olen kuin uudesti mailmaan syntynyt. Minä en tahdo saada päähäni, että olen kuin oma lapsi Leijonassa. Kun minä muistuttelen, miltä minulle lapsena tuntui, kun ylimmäinen hirsi tähän rakennukseen pantiin ja sitte peililasiruutuja joka akkunaan! Silloin me lapset sanoimme keskenämme: itse linna Kaarlsruhen kaupungissa ei suinkaan ole komeampi. Minä olin myös sillä kertaa katselemassa, kun kullattu leijona ripustettiin. En suinkaan silloin voinut ajatella, että kerran tuossa linnassa olisin kuin omassa kodossani. Se vaan on kova onni, ettei äitini enää elä".
Nämä sanat liikuttivat Annin ja äidin sydäntä, vaikka Anni samassa luki silmuksia tikkaustyössään, sillä hän oli kohta ruvennut Lentsille ompelemaan varvaskenkiparia. Molemmin he olivat ison aikaa ääneti, kunnes äiti sanoi: "Niin se on, ja ajattelepas vielä sitäkin, kuinka kelpo sukulaisia sitä paitsi saat kahden vävyni perheissä! Minä olen jo ennen sinulle sanonut, että minä pidän suuressa arvossa ja rakastan heitä molempia, mutta ihan toisella lailla kuin sinua; sinunhan minä tunnen hamasta nuoruudestasi; sinä olet kuin oman rintani lapsi. Mutta tunnethan sinä ja tiedät, kuinka jalosukuisia ihmisiä he ovat. Kauppa-asioitsioita he ovat kiireestä kantapäähän. Kyllä kelpaisi joka miehen elää, jos vaan olisi yhtä paljon rahaa, kuin molemmat vävyni ansaitsevat yhdessä vuodessa".
Annikin sanoi kotvasen kuluttua: "Joska tuo riivatun sade kerran lakkaisi. Arvaapa mitä, Lents? Sitte oitis panetamme hevoset valjaisiin ja lähdemme kerran yhdessä ajelemaan".
"Sen teemme, ja minä jo edeltäkäsin olen iloissani, että sinun kanssasi pääsen Jumalan avaran taivaan alle. Täällä huoneessa on minun ja onneni liian ahdas olla mielestäni".
"Kaupunkiin me sitte lähdemme".
"Niin, mihin vaan tahdot".
Lents sanoi vielä: "Vastikään minua ilahuttaa sekin, että minun taikahuiluni on niin huolellisesti laatikoihin säilytettynä. Sydäntäni kirvelisi, jos se jollain lailla turmeltuisi".
"Se vasta on varsin liikaa", oikaisi äiti. Onhan kapine jo kerran myyty. Jos vahinko sattuisi tulla, vastatkoon ostaja".