Toinen sotamies lisäsi: »Se on hyvä paikka. Kun aurinko nousee, niin sen ensi säteet sattuvat haudoille, tehden ne iloisiksi. Vaeltaja joskus vast'edes kulkiessaan ohitse ajattelee: Sankarit, jotka hautasivat aseveljensä, valitsivat vainajille hyvän paikan, kun asettivat heidät niin, että kotimaan kalliot suojelevat heidän asuntoaan pakkaselta ja myrskyltä ja turvaavat kukoistavaa turvetta, jonka alla vainajat uneksivat kansansa voitoista.»
Ampialan poika sivalsi miekkansa sanoen: »Emme me kuole, me elämme. Ennen on tämä miekka tekevä tehtävänsä, kuin minä annan heidän kuristaa nuoran kaulaani. Ei miehen sovi kuolla niinkuin sieluttoman koiran.»
Sotamies-vanhus hymyili. »Niin, niin, Ampialan uljas poika! Katsokaas, kumppanit, hänen kasvoillansa on hymy vakavana kuin kesäaamun valo; hän ei pelkää kuolemaa.»
Toinen sotamies lisäsi: »Minä tunsin isäsi. Jos hän vielä eläisi, niin hän iloitsisi sinun näöstäsi; mutta leikkaapa kihara nuorukaisen-tukasta äidillesi, joka kadottaa vanhuutensa tuen ja jonka toivo nyt kätketään maan poveen. Hän ei saa koskaan enää nähdä elämänsä ilon kotiin palajavan.»
»Et sinäkään», sanoi hän toiselle miehelle, »enää astu monta askelta, Juhani; sinun aikasi on lopussa etkä enää näe maallisen aamun valkenemista. Mutta sinun nimesi ei kuole tämän päivän mukana. Surumielin etsii puolisosi sinua palaavien sotilasten riveistä, ja sinun hento poikasi itkee kaipauksen kyyneliä, mutta me viemme heille sinun viimeisen tervehdyksesi ja sanomme sinun kuolleen oikean asian puolesta.»
»Tehkää niin, kumppanit. Viekää vaimolleni tämä vyö ja veitsi ja pyytäkää häntä säilyttämään ne pojalleni perinnöksi vainajalta, muistoksi häneltä, joka ei koskaan palaja.»
Yrjö oli keskustellut Miihkalin kanssa, mutta nyt hän tuli esiin ja huusi: »No, tämäpä vasta! Kyyneliä ja jäähyväisiä, jäähyväisiä ja kyyneliä! Juurikuin nyt vasta läksisimme kukin kotoamme!»
Iikka ei ollut päästänyt Anteroa sivultaan; nyt hän pahastui ja toruen sanoi Yrjölle: »Yksin metsän karhukin itkee, kun menettää pentunsa, mutta teidän sydämenne on niin kivikova, ett'ei minua ollenkaan kummastuttaisi, jos te vielä tänä surun hetkenäkin osaisitte laulaa iloisen laulun.»
Yrjö hymyili. »Oikein te sanoitte, Iikka; kun muut itkevät, silloin laulaa Yrjö Härkman. Hän laulaa mielessään vielä silloinkin, kun viimeinen päivänsäde häviää hänen sammuvaan silmäänsä:
Ei ole niin suurta surua,
Ett'ei ilo voita,
Eikä niin pitkää pimeää yötä,
Ett'ei päivä koita,
Veijo, veijo, ollaan toivossa,
Veijo, veijo, vielä haudan reunalla.»