»Sepä oli hyvä laulu!» sanoi Miihkali ja ikäänkuin virkistyneenä taputti veljeään olkapäälle.
Samassa juoksi Antero äkisti taemmaksi keskelle joukkoa ja huusi: »Kun oikeus pyrkii eteenpäin, täytyy vääryyden väistyä pois tieltä. No niin, Yrjö Härkman, sinun ei pidä kuolla kostamatta!» Ja hän tempasi vyöstään pistoolinsa, tähtäsi Lybeckeriä ja ampui. Mutta Miihkali löi häntä käteen, niin että luoti lensi ohitse, sattumatta kehenkään.
»Älä jouduta paholaisen työtä», sanoi Miihkali kolkosti. »Anna Herran sysätä hänet pois luotansa.»
Armfelt kääntyi liikutettuna Lybeckerin puoleen. »Tuo luoti oli aiottu teidän ylhäisyydellenne. Niinkö pitkälle siis ollaan jo tultu?»
Lybecker hyppi ja juoksi niinkuin olisi menettänyt järkensä. »Siinä näette, siinä nyt näette!» sanoi hän vapisevalla äänellä. »Hän ampui minua! niin, sen hän teki! Mutta luoti ei sattunut. Minä pelastuin. Mutta hirteen kaikki roistot. Katsokaa, että heidät kaikki hirtetään. Minun täytynee pelastaa itseni.» Kenraali huusi hevostansa ja ratsasti pois.
Iikka itki uudestaan ja katsoi poikaa: »Kun olit lapsi, saatoin minä suojella ja varjella sinua, mutta nyt, kun et enää ole lapsi, turmelet itse itsesi.»
»Ei nyt kyyneliä, äiti,» vastasi nuorukainen, »ne eivät sovi minulle. Totuttakaa silmänne näkemään minut sellaiseksi, kuin olen, koko lavea maailma sydämessäni. Niin koko maailma hyvineen ja pahoineen. Minä tahdon taistella! taistella! Pois taisteluun! Ja pois hän, joka meitä kahlehtii!
Armfelt meni korpraalin luo, jonka tuli johtaa saattosotamiehiä ja sanoi: »Viekää nämä onnettomat linnaan ja sanokaa voudille, että hänen pitää vastata heidän säilymisestään.»
Korpraali totteli ja komensi kaikki säännöllisiin riveihin sekä huusi »mars!»-sanansa, mutta silloin helähti vihellyspillin ääni. Karkurit tunsivat merkin ja asettuivat paljain miekoin päällikkönsä ympärille; vilkas kahakka alkoi.
»Ken ei katso eteenpäin, luopuu hengestään! Pysykää reippaina, pojat!» huusi Miihkali miehilleen.